Jos fiilikset olivat kahtiajakoiset Tansanian päässä, niin Helsingissä ne ovat vähintääkin kolmijakoiset. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että olen ollut jossain niin kaukana ja jossain niin erilaisessa paikassa. Mieleen pulpahtaa kaikenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Onko sitä toista paikkaa edes olemassa? Olinko minä edes jossain? Mihin meni se viisi kuukautta, joka jo välillä tuntui niin pitkältä ajalta?
Toisaalta Suomessa ihmettelee monia asioita, mutta taas sitten toisaalta ei osaa hämmästyä joistain asioista. Toiset asiat kuuluvat tänne, toiset Tansaniaan. Nämä kaksi maailmaa ovat niin kaukana toisistaan, että en täällä jaksa ihmetellä lämmintä vettä. Totta kai täällä on lämmintä vettä ja sähköä, ei se ole ennenkään ihme ollut. Sen sijaan minuun iskee ja kovaa se, etteivät ihmiset tunnu arvostavan näitä. Siksi toistankin jo moneen otteeseen toteamani asian, että jokaisen - aivan jokaisen - tulisi matkustaa muualle. Vasta silloin näkee mikä omassa on hyvää, mutta toisaalta näkee myös toisten paikkojen parhaat ja ehkäpä myös huonoimmat puolet. Eikä kyse ole vain matkustamisesta, vaan asumisesta ja olemisesta. Vasta silloin näkee muutakin kuin hotellien käytävät ja turistirysät.
Suomen ja Tansanian erilaisuuden oli osittain jo unohtanut maailmalla ollessaan. En muistanut, että täällä kävellään lähes alasti ja ankean värisissä vaatteissa. Tansanian jälkeen polvet paljastavaan asuun pukeutuminen tuntui minusta alastomalta ja katsoin muita kaduntallaajia aivan ihmeissäni. Aivan kuin ihmiset olisivat alasti ja mitä kummallisemmissa virityksissä!
Kuluttaminen on täällä lähinnä itsensä hemmottelua. Suomi ja Helsinki tuntuvat tietyllä tavalla pinnallisilta ja turhamaisilta. Vaatteita ja huonekaluja ostetaan, ei tarpeeseen, vaan muotivirtausten ja mielialojen mukaan. Jos Afrikan-mantereen haasteena on väestönkasvun hillitseminen, niin vastaavasti lännessä haasteeksi nousee kuluttaminen. Onko kaiken oltava uutta ja kiiltävää, kovin kertakäyttöistä? Dar es Salaamissa käytetyt vaatteet ja tavarat ovat arkipäivää ja niiden kauppa vilkasta. Torit ja kauppa-alueet heräävät henkiin iltaisin, kun ihmiset vaeltavat kaduilla ja tinkivät kojujen hintoja alaspäin.
Suomalaisissa on se vinha puoli, että talvella valitetaan kylmyyttä ja kesällä kuumuutta. Jokainen Tansaniassa tai sillä suunnalla käynyt tietää, että kuumuus on jotain aivan muuta kuin miksi me sen täällä miellämme. Minä kaipaan Tansanian kuumuutta, Intian valtamerta, vaihtarikavereitani ja sitä fiilistä että on jossakin eksoottisessa paikassa kaukana kaikesta ja silti tietää selviävänsä. Hetkittäin olen iloinen ja ylpeä siitä, että uskalsin lähteä niinkin erilaiseen paikkaan ja selvisin vieläpä hengissä kotiin. Hetkittäin taas tuntuu, ettei millään täällä ole mitään merkitystä ja että suru iskee puseroon, vaikka en osaa nimetä sille mitään syytä. Välillä tuntuu, etten jaksaisi millään vastailla reissuani koskeviin kysymyksiin ja taas toisina hetkinä huomaan ärsyyntyväni, jos minulta ei kysellä.
Tiedostan, että kaikki tämä on kärjistämistä ja yleistämistä, mutta itselleni ero näyttäytyy kovin vahvana. Huomaan tekeväni eräänlaista surutyötä. Kauan odottamani ja suunnittelemani reissu onkin ohitse. Odotukset vaihdon suhteen olivat suuret, mutta yhtälailla odotuksia oli ehtinyt kasaantua kotiin paluulle. Sitten yhtäkkiä olenkin kotona ja kaikki vakuuttavat, ettei mikään ole muuttunut, mutta silti asiat ovat muuttuneet, oma katsantotapani on muuttunut ja minä olen muuttunut. Mielessä on haikeus, kaipuu, ylpeys ja monia muita tunteita, jotka vaihtavat paikkaa pään sisällä jatkuvasti. Elän emotionaalisessa vuoristoradassa, mutta toivottavasti vain hetkellisesti.
Ehkäpä Helsinki, Suomi ja länsimainen elämäntapa tuntuvat kohta taas omilta, kuka tietää. Vielä Helsinki ei edes tunnu kotikaupungiltani. Kotini on Darissa, piste. Sopeutumisprosessi on siis vasta alkutekijöissään ja veikkaan, että vaihto jättää minuun pysyvän jälkensä, ja hyvä niin.
