Olemisen sietämätön "keveys"

Yhtäkkiä opiskelu on iskenyt täällä silmille. Miten ihmeessä minulla voi olla kahden viikon päästä välikokeet, muutaman esseen deadline, seminaarityön palautus ja kaksi esitelmää. Miten tässä näin kävi? Minähän tulin tänne lomalle ja lähinnä tutustumaan kulttuuriin. Ideana oli ottaa vain minimivaatimusten mukaiset 4 kurssia ja suorittaa nekin puolivillaisesti. Tämä johtuu osittain siitä, että suoritin ennen tänne tuloani Suomessa jo kaikki tutkintooni kuuluvat opinnot, joten kaikki täältä tulevat opintopisteet ovat ylimääräisiä. Kun on juuri kuluneena syksynä kirjoittanut yhden gradun, niin ei huvittaisi opiskella täällä tiukkaan tahtiin, vaan enemmänkin käyttää aikaa matkusteluun ja uusien asioiden kokemiseen.

Usean viikon ellei kuukauden alkulomailun jälkeen todellisuus on iskenyt ja lujaa. Kurssitehtäviä pitäisi seuraavina viikkoina palauttaa pelottavaan tahtiin, vaikka olenkin valinnut vain neljä kurssia. Yhteen kurssiin (advanced sculpture) ei kuulu lainkaan kotitehtäviä, mutta kaikkiin muihiin sisältyy lukuisia palautettavia töitä. Kaiken lisäksi töiden aiheet ovat hyvin laajoja ja opettajat sanovat, että niihin saa hyödyntää materiaalia mielensä mukaan. Huvittavinta on kuitenkin se, että kaikki meille annetut aiheet ovat suoria kopioita kurssimateriaalien otsikoista. Ei siis ole aivan selvää onko tehtävänämme tiivistää materiaalin sanomaa, vai etsiä tietoa myös muista lähteistä. No, aion kirjoittaa tehtävät käyttäen isoa riviväliä enkä olla järin kriittinen tuotoksiani kohtaan. Pääasia on, että saan suoritusmerkinnät neljästä kurssista, enkä joudu palauttamaan saamaani stipendiä takaisin.

Sitten pitäisi vaan ryhtyä töihin, mutta mistähän sitä aloittaisi? Tarjolla olisi pohdintaa kolonialismin aikaisesta yhteiskunnasta, afrikan poliittisen tilanteen ruotimista tai vaikkapa esitelmä siitä, miten sukupuoliroolit ilmenevät Suomessa. Mutta entäpä jos aloittaisikin sillä, että tekisi listan hoidettavista asioista. Minä kun rakastan listoja ja minusta tuntuu heti, että asiat ovat paremmin järjestyksessä. Kaikki on helpommin hallittavissa, kun asiat ovat allekkain paperilla. Listan teon jälkeen ongelmaksi jääkin enää se, mistä päästä listaa lähtisi lyhentämään.

Ukkosta vai pommeja?

Viimeisen viikon ajan täällä on ollut erilainen sää kuin aikaisemmin. On ollut tuulista, sateista ja jopa ukkosmyrskyjä. Välillä on huoneessa ollessa ollut jopa kylmä, kun tuuli puskee suoraan sisään hyttysverkon läpi. Keskiviikkoiltana sitten ihmeteltiin onko taas tulossa ukkonen, kun kuului jyrähdyksiä. Vähän epäiltiin, koska hetkeä aiemmin ei ollut näkynyt edes pilviä taivaalla, mutta ollaan opittu, että täällä sää vaihtuu todella nopeasti. Ehdittiinpä siinä heittää muutama vitsi sodastakin, koska jyrähdykset kuulosti aikalailla pommeilta.

Asian todellinen laita selvisi hetkeä myöhemmin, kun Päivi laittoi viestiä, että räjähdykset kuuluvat lentokentän läheiseltä ammusvarastolta. Vastaava räjähdys oli sattunut kuulemma vain muutama vuosi takaperin ja silloin pommeja oli räjähtänyt vielä usean viikon päästä. Onneksi räjähdykset oli suht kaukana meistä, mutta toki kaikki olivat huolissaan niiden aiheuttamasta tuhosta - etenkin kun ammusvarasto on lähellä lentokenttää. Katsottiin räjähdyksiä asuntolan päädyssä olevalta parvekkeelta, jonne ne näkyi valoina. Nähtiin myös kuinka palavia esineitä lenteli ilmassa räjähdysten voimasta.

Räjähdykset uutisoitiin Suomessa myös aika isosti - kiitos vierailulla olleen toimittajaryhmän. Naureskeltiinkin, että ilman heidän täällä oloaan tapahtuma ei olisi ylittänyt Suomessa uutiskynnystä monessakaan lehdessä. Todellisuudessa useita ihmisiä kuitenkin kuoli ja monet jäivät kodittomiksi, joten asia oli hyvin vakava ja ikävä. Siksi tuntuikin kurjalta, että suomalaisten lehtien verkkosivuilla kirjoiteltiin kuinka raukat suomalaiset safarimatkaajat ovat jumissa Darin lentokentällä ja joutuivat nukkumaan betonilattialla. Betonilattia toimii täällä monelle varmasti sänkynä joka yö, joten tuntuu kohtuuttomalta valittaa moisesta. Toki on suomalaiselle varmasti kulttuurishokki nähdä ja kokea asioita joihin ei ole ennen törmännyt, mutta ehkä sitä kautta arvostus omaa sänkyä, ruokaa, juomaa ja omaa kotimaata kohtaan nousee. Ehkä tässä tapauksessa matkailu avarsi vieläpä normaalia enemmän!

Itselleni räjähdysten seuraukset eivät ole vielä ihan selvillä, mutta on huojentavaa, ettei niitä ole kuulunut sittemmin ja että lentokenttä on taas auki. Koska tilanne vaikutti aivan normaalilta jo perjantaina, niin mentiin Päivin kanssa ostoksille Kariakoolle ja kyllähän sieltä tavaraa tarttui mukaan. Päivi on saanut mut tajuamaan, ettei täällä ollessa voi ajatella, että ostan sitten joskus toiste tuon kivan jutun. Se on ostettava silloin kun on se on tarjolla, sillä valikoima vaihtelee koko ajan. Ja jos ajattelee, että ostaa sitten myöhemmin, niin kotiin lähdön koittaessa huomaa, ettei ole ostanut mitään ja sitten vasta kiire tuleekin. Niin tai näin, niin nyt minulla on kankaita ja mekkoja useampaan lähtöön. Ja tiedä vaikkapa nämä yllä mainitsemani perustelut olisivat keino puolustella shoppailuani, mutta jos kankaat ja mekot ovat täällä halpoja ja hienoja, niin miksen ostaisi niitä ja veisi palasta Tansaniaa mukani Suomeen.

Pepunpyörittäjien ihmemaa

Reppu ja Rinkka. Terkkuja äidille!

Keskiviikkona illalla pakkasimme rinkat ja lähdimme torstaina aamutuimaan kolmen naisen (lomailumaajoukkueen) voimin Sansibarille. Tiedossa oli viisipäiväinen musiikkifestivaali Sauti Za Busara eli Sounds of Wisdom. Porukkamme piti olla suurempi, mutta osa keksi lähteä kiipeämään Kilimanjarolle, kun taas toiset saivat päähänsä suunnata kohti Viktorian putouksia. Majoituksen kohtalo oli lähtiessä hiukan auki, mutta sen piti hoitua muutamien paikallisten kontaktien kautta. Sansibarin rantojen lähestyessä kävi ilmi, että seuraavaksi yöksi kaavailtu majoitus karkasikin alta. Onneksi meillä oli yhden kaverin kaverin numero, johon laitettiin viestiä, että ollaan vailla majapaikkaa. Hänpä vastasi heti, että tulkaa käymään festivaalialueella niin katsotaan tilanne. Alueelle päästyämme hämmästys olikin suuri kun näimme kyseisen herran, nimeltään Aliko. Hän osasi suomea, sillä hän oli asunut Suomessa kymmenen vuotta ja oli juuri vasta palannut synnyinseuduilleen Sansibarille. Vielä hämmästyneempiä olimme, kun meille selvisi Alikon rooli festareilla. Hän oli nimittäin vastuussa tiedottamisesta, joten marssimme hänen perässään lehdistöhuoneeseen, jonne saimme jättää tavaramme. Festivaali pidettiin vanhan linnoituksen sisäpihalla, joten olo oli heti kotoisa, kun mieleen tuli Suomenlinna.

Kun Aliko oli saanut tärkeimmät hommansa hoidettua, hän lähti kanssamme taksilla näyttämään meille taloa, jossa meidän oli määrä yöpyä. Voi sitä näkyä! Pihassa seisoi kaksi lehmää ja talo oli sen näköinen, ettei siellä ole toviin majailtu. Kaikkein kamalinta katsottavaa oli vessa, tai oikeastaan kylpyhuone, joka oli kuin kauhuelokuvasta. Siitä olisi pitänyt saada kuva! Onneksi olemme täällä tottuneet kaikenlaiseen, joten pidimme naaman peruslukemilla ja vähän naurahdimme. Onneksemme Sansibarilla oli ollut edellisenä päivänä myrsky, minkä vuoksi useista taloista oli sähköt poikki. Niinpä Aliko sanoi, ettei meidän olisi turvallista yöpyä vielä ensi yönä kyseisessä talossa, vaan voisimme mennä hänen kotiinsa. Hänen kotinsa olikin suuri talo, jonka toisessa osassa asui hänen setänsä. Talo oli ollut tyhjillään useamman vuoden ennen Alikon paluuta, ja se kyllä näkyi. Tämänkin talon pihalla oli pienimuotoinen eläintarha, jossa suurinta ääntä piti häiriintynyt kukko, joka ei tajunnut että hänen tehtävänään oli kajauttaa lujaan ääneen aamuisin, vaan kukkokiekuu-ääntä jatkui vuorokauden ympäri.

Kun Aliko oli esitellyt meille majapaikkamme, suuntasimme takaisin festivaalialueelle. Festivaalilla esiintyi kokoonpanoja kaikkialta Afrikasta, ihmiset olivat mukavia ja ruoka hyvää. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten osannut nauttia alueella olosta täysin rinnoin. Kyseisenä iltana pääsimme nukkumaan vasta, kun Aliko lopetti työpäivänsä festivaalilla kolmen jälkeen yöllä. Seuraavana päivänä suuntasimme Alikon kaverin kyydillä läheiselle hotellille hyödyntämään sen rantaa ja uima-allasta. Hotelli oli mielettömän hienolla paikalla ja oli harmi, ettemme ehtineet nauttia paikasta pidempään. Jo puoli neljältä meidän oli näes suunnattava kohti festarialuetta, jossa olimme luvanneet toimia palautteen kerääjinä. Kolme festivaalille vapaaehtoisiksi lupautunutta olivat peruneet tulonsa, joten me astuimme kuvioihin. Oli kiva olla avuksi Alikolle eikä ollut yhtään huonompi diili, että saimme vapaapassit alueelle ja kaksi t-paitaa. Niinpä kiertelimme nelisin tuntia alueella lomakkeet kädessä ja pyysimme festarikansaa antamaan palautetta järjestelyistä. Yllättävää oli, kuinka hitaasti monet täyttivät lomakkeen ja myöhemmin kävikin ilmi, että lukutaito ei ollut ihan itsestään selvyys. Festareilla törmäsin myös Putkosiin, jotka hekin olivat saapuneet Sansibarille viikonlopuksi. Yöllä lähdimme festarilta Alikon ja hänen kaverinsa Alibablin kanssa yhtä matkaa. Matkalla he kysyivät olisiko ok, jos kävisimme noukkimassa yhdestä baarista heidän kaverinsa, sillä tämä tarvitsi kyydin kotiin. Mikäpä siinä, ajattelimme. Lopputulos oli kuitenkin se, ettemme löytäneet kyseistä kaveria, mutta tanssimme baarissa ainakin tunnin, minkä jälkeen suuntasimme paikalliselle snägärille. Hiukan alkoi usko siinä loppua, että pääsemmekö nukkumaan laisinkaan, mutta kellon lyödessä jotain neljän ja viiden välillä, iskimme päämme tyynyihin Alikon kotona.

Mbweni Ruins Hotellin terasilla, Sansibarilla.

Lauantaina aloitimme päivän kiertelemällä Stone Townissa, jossa Alikon kaveri näytti meille paikkoja. Hankalaa tilanteessa oli se, ettemme tienneet odottiko hän meiltä maksua. Maksoimme päivän aikana hänen ruokansa ja juomansa ja tuntui oudolta ettei hän edes kiittänyt tai esittänyt haluavansa maksaa oman osansa. Kierroksen päätteeksi emme maksaneet hänelle mitään erikseen, sillä olimme maksaneet hänelle ruhtinaallisesti edellispäivän kyydeistä. Festarialueelle saapuessamme Aliko kysyi olimmeko halukkaita jatkamaan vapaaehtoishommia ja päätimme auttaa. Kiertelimme jälleen jokusen tunnin keräämässä palautetta, minkä jälkeen suuntasimme syömään italialaiseen ravintolaan uusien paikallisten ystäviemme kanssa. Ravintolassa meno oli hulvatonta, kuten arvata saattaa, sillä parina edellisenä yönä unet olivat jääneet lyhyiksi. Ruokailun jälkeen väsymys otti minusta yliotteen ja nukahdin pressihuoneen lattialle tyynyjen päälle. Vaikka heräsin illalla ja tunsin oloni virkeäksi, päätin suunnata omin nokkineni taksilla "kotiin" kun muut suuntasivat läheiseen baariin.

Sunnuntai-aamuna muistimme, että oli Alikon syntymäpäivä, joten veimme hänet Stone Townissa kuuluisaan Sanzibar Coffee Houseen, jossa nautimme aamupalaksi isot leivokset. Aamulla olimme heränneet myrskyn ääniin ja pelkäsimme ettei lauttamme kulkisi. Keskustassa tuuli näytti kuitenkin laantuneen, joten suuntasimme lautalle ja pääsimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin. Hiukan ihmettelimme kotitietä astellessa, että näyttääpä oudolta, kunnes tajusimme että sähköt olivat poikki. Asuntolat olivat pimeinä eikä vettä tullut. Siinäpä otin sitten elämäni erikoisimman, jossei suinkaan huonoimman, suihkun ja köytin otsalamppuni tankoon ja peseydyin pullollisella vettä. Täällä sitä onkin tajunnut, kuinka pienellä vesimäärällä voi peseytyä, mutta toisaalta myös huomannut kuinka paljon vettä vessanpöntön huuhtelu syö.

Vaikka reissu Sansibarille oli onnistunut ja tapasimme monia todella ihania ihmisiä, niin täytyy kyllä todeta, ettei festarielämä ole mua varten. Periaatteessa tykkään kyllä ulkoilmasta, musiikista, ihmisistä ja kaikista festareiden ainesosista (paisti örveltämisestä), mutta silti en syty. Ehkä olen sellainen, etten osaa koskaan laskea itseäni täysin vapaalle. Huomasin nimittäin viihtyväni heti huomattavasti paremmin, kun sain tehtäväkseni kerätä palautetta.

Ehkäpä jännittävintä koko reissussa oli saada vilaus afrikkalaisesta kultturista, jossa värit, tanssi, musiikki, iloisuus ja tervehtiminen näyttelevät suurta osaa. Uskallan väittää, että missään muualla ei näe moisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat verhoutuneet värikkäisiin kankaisiin ja pyörittävät lantioitaan kuin taikasauvaa. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää länsimaiseen tapaan ja silti esitykset ovat aivan huikeita. Lanteiden ja takapuolen pyörittely tuntuu täällä olevan ihmisillä veressä, eikä se ole vain naisten huvia. Itse sitä katsoo aivan ihmeissään ja miettii miten moinen on mahdollista. Naiset ovat reheviä ja verhoutuneet tiukkoihin mekkoihin tai vaikkapa löysiin housuihin ja näyttävät olevan hyvin kotonaan vartaloissaan. Tanssi on hyvin seksuaalista eikä vartalon liikkeillä näytä olevan rajoja. Melkoista menoa siis! Jos haluatte saada maistiaisen afrikkalaisesta musiikista, niin iskekääpä Youtubeen nimi Otentikk Street Brothers.

Kampuksella kuohuu

Dar es Salaamin yliopiston kampus on ollut melkoisessa myllerryksessä viimeisen viiden päivän aikana. Ensimmäiset merkit kuohunnasta saatiin viime viikolla eräs yö, kun kuultiin opiskelijoiden kokoontuvan pihalle. Torstaina meno olikin sitten jo astetta äänekkäämpää, kun nähtiin kirjastolle käveltäessä kaksi suurta äänekästä ihmisjoukkiota. Ihmeteltiin toisen torikokouksen luona hetki, mutta ei ymmärretty mistä oli kyse, joten päätettiin jatkaa matkaa kohti kirjastoa. Kirjastolla kaikki näyttikin normaalilta, mutta kun mentiin kopiomaan kirjaa kirjaston ulkopuolelle, niin nähtiin ihmisten valuvan letkana alas pääluentosalilta. Käsissä opiskelijoilla oli puiden oksia, joita ne heilutteli kävellessään. Kun kopiot oli saatu otettua, niin palattiin takaisin kirjastolle, joka siis aivan nurkan takana. Kirjaston aulassa kuitenkin törmättiin outoon näkyyn: aulassa oli sadoittain opiskelijoita. Virkailijat päästi meidät kuitenkin sisään kirjastoon, joten vieläkään ei oikein tajuttu mistä on kyse. Kirjastossa kuitenkin huomattiin, että se oli aivan tyhjä. Kirjasto oli nimittäin tyhjennetty hetkeä aiemmin opiskelijoiden mielenosoitusten vuoksi. Erikoista oli kyllä, että meidät päästettiin sisään muitta mutkitta, eikä kukaan vaivautunut selittämään tilannetta, vaan meijän annettiin itse hahmottaa tapahtumien kulku.

Torstaina illalla meille sanottiin, että perjantaina on luvassa mielenosoituksia ja että turvallisinta olisi pysyä sisällä asuntoloissa.  Torstain ja perjantain välisenä yöllä heräiltiinkin välillä ääniin, joita opiskelijoiden järjestäytymisestä lähti. Perjantaina aamulla opiskelijoita olikin liikkellä sitten melkoisesti. Ja ne jotka eivät lähteneet vapaaehtoisesti osoittamaan mieltään, haettiin huoneistaan kaduille mekkaloimaan. Kyllä siinä suomitytön polvet hiukan tutisi, kun näki kuinka viereiseen asuntolaan juostiin hirveällä metelillä. Omaan päähän iski heti ajatus: olemme jumissa täällä ylhäällä. Meille kuitenkin vakuuteltiin, ettei meihin kajottaisi, sillä olemme ulkomaalaisia, emmekä varsinaisesti liity opiskelijoiden pyrkimyksiin. Opiskelijoiden tarkoitusperistä kulki perjantain aikana monenlaista tietoa, mutta selväksi kävi, että he kaipasivat lisää rahallista tukea valtiolta.

Onneksi tilanne kampuksella ja asuntolamme kulmilla rauhoittui päivän edetessä, kun opiskelijamassat lähtivät levittämään sanomaansa viereiselle Ardhin yliopistolle ja siitä eteenpäin keskustaan. Itse olin onnellinen, että tilanne tuntui rauhoittuvan, vaikka tuntuikin turhauttavalta olla jumissa omassa pienessä huoneessa ilman että tietää mitä ulkopuolella tapahtuu. Jos olisimme Suomessa vastaavassa tilanteessa, niin käytössä olisi paljon paremmat kontaktiverkostot. Nyt meillä ei ollut oikein ketään keltä kysyä tilanteesta tai saada arviota tulevista tapahtumista. Meistä muutamat turhautuivat odotteluun ja lähtivät ulos katsomaan tilannetta. Yliopiston ulkopuolella heitä kohtasi melkoinen näky. Porteilla olivat niin mieltään osoittavat opiskelijat kuin valtava määrä poliiseja. Mielenosoittautujat olivat varustautuneet kyltein ja kivin, mutta poliisin aseet olivat astetta jykevämmät. Opiskelijoita yritettiin pitää aisoissa vesitykein ja kyynelkaasulla. Ilmeisesti opiskelijoilla oli kuitenkin lupa mielenosoitukseen ja he suivaantuivat poliisin puuttumisesta sen verran, että mellakka sai lisää tulta alleen.

Lauantaina aamulla meno näytti taas rauhoittuneen. Järkeiltiin keskenämme, ettei opiskelijat varmaankaan osoittaisi mieltään viikonloppuna, sillä yliopiston henkilökunta ei olisi paikalla. Suuntasimme lauantaina keskustaan heti aamutuimaan, sillä silloin tilanne kampuksella näytti rauhalliselta ja yliopiston portit olivat auki tavalliseen tapaan. Keskustassa ei näkynyt minkäälaista merkkiä opiskelijoiden edellisen päivän mielenilmauksista. Tuntui kuitenkin mukvammalta olla keskustassa, jossa pystyi liikkumaan vapaasti. Sunnuntaina lähdimme sitten evakkoon rannalle kohti White Sandsia. Kun iltapäivällä palasimme kampukselle, tilanne näytti melkeintä epäilyttävän rauhallisesti. Tunnelma oli jotenkin odottava ja jännittynyt. Pimeän tultua talomme toiselta puolelta alkoi kuulua ääniä. Kuuulosti kuin menossa olisi tiukka jalkapallomatsi, jossa fanit soittavat suutaan hurmioituneina. Hetkittäin oli aivan hiljaista ja sitten taas valtava meteli. Välillä kuului kiljumista ja juoksua, välillä oli epäilyttävän hiljaista. Päätimme selvittää mitä kampuksella oli tekeillä ja se selvisikin nopeasti. Kampuksen kioskia ryöstettiin! Ihmiset hakivat kioskilta tavaraa pimeyden ja väen paljouden turvin. Ilmeisesti opiskelijat kokivat, että kioskin hinnat olivat kohtuuttoman korkeat siihen nähden kuinka paljon he saivat valtiolta avustusta opintoihinsa. Hienoa, että opiskelijat ajavat asiaansa ja tuovat epäkohtia esiin, mutta ehkäpä jokin muu tapa voisi olla tehokkaampi. Mitäpä luulette?

Maanantaina menimme aamulla tapaamaan professoria, joka ilmoitti ettei aio pitää luentoa. Hän kehoitti meitä poistumaan kampukselta. Siihen oltiikin varauduttu, sillä meillä oli tapaamisessa mukana reppumme, joihin olimme pakanneet hiukan vaihtovaatteita sille varalle, että kampukselta olisi poistuttava takavasemmalle nopeasti. Pelkonamme oli, että yliopiston portit suljettaisiin levottomuuksien vuoksi, jolloin olisimme taas jumissa kampuksella. Tuntui, että olisi turvallisempaa olla missä vain muualla kaupungissa. Muut vaihto-oppilaat lähtivät läheiselle ostoskeskukselle, mutta minä suuntasin nokkani kohti niemimaata ja Putkosten kotia. Olin sopinut jo edellisellä viikkolla meneväni heille maanantain ja tiistain väliseksi yöksi, joten ajoitus oli aivan täydellinen. Putkoset ovat siis täällä asuva suomalainen nelihenkinen perhe, jonka kantava voima on entinen luisteluvalmentajani Päivi eli Pälli. Heidän luonaan pääsin näkemään palasen aivan toisenlaista elämää, kuin mihin olen kampuksella tottunut. Heillä on ilmastointi, vettä, toimiva vessa ja muuta sellaista, jota Suomessa pitää itsestään selvyytenä, mutta täällä ollessa ne ovat luksusta. Ainakin jokaiselle, joka on asunut kampuksella. Päivin kautta sain myös postia Suomesta. Kiitokset vaan Tiinalle mainiosta kirjeestä!

Ilmeisesti täällä opiskelijoiden mielenosoitukset ei ole poikkeuksellisia, vaan enemmänkin jokavuotinen juttu. On kuitenkin eri asia kokea ne täällä paikan päällä, kun lukea niistä vanhoista vaihtokertomuksista, jotka on luettavissa yliopiston sivuilla. Kyllähän minäkin olin lukenut ennen tänne lähtöä moneen kertaan läpi, että aiempinakin vuosina kaikenlaista oli tapahtunut, mutta ehkei sitä koskaan jaksa uskoa, että tietyt asiat osuisi omalle kohdalle. Tuskin täälläkään nyt ihan vallan kaappausta nähdään, mutta pimeys ja kovat äänet saavat asiat kyllä kuulostamaan paljon pahemmilta. Kun ei näe mitä ulkona tapahtuu, niin mielikuvitus lähtee helposti liikkeelle ja kun on itse aivan hiljaa huoneessaan, niin kuulee kaikki mahdolliset äänet ulkoa. Ja näillä paikallisilla kun on muutenkin tapana kailottaa melko kovaäänisesti, niin ei tuohon pihalle tarvita kuin parikymmentä ihmistä pimeään aikaan, niin kuulostaa kuin menossa olisi suurikin sota.

Nyt olen siis takaisin kampuksella ja asiat vaikuttavat sujuvan tavanomaiseen hitaaseen tapaansa. Täällä opiskelijoilla on ilmeisesti sääntö, että he voivat osoittaa mieltään kolme päivää, mutta jos mellakat jatkuvat pidempään, niin yliopisto suljetaan. Eilen maanantaina oli kolmas mielenosoituspäivä ja tänään tiistaina meno on ollut rauhallista. Jännä nähdä mitä huomenna tapahtuu, josko opiskelijat aloittavat vaikka huomenna uuden kolmen päivän mielenilmauksen ja pitävät sitten taas päivän tauon. Mene ja tiedä sitten!

Entten tentten

Täällä sitä ollaan kaukana kotoa, Afrikassa. Nähtävää ja koettavaa olisi hurjasti. Moisesta pieni pää menee vallan sekaisin. Haluaisin nähdä valaita, vuorigorilloja, käydä safarilla, nähdä Kapkaupungin, Victorian putoukset, Mombasan ja Nairobin. Ja tämä on vasta alkua listalleni. Valitettavasti kaikkeen ei taida olla aikaa eikä rahaa, joten olisi päätettävä. Mutta miten voi valita Kapkaupungin ja vuorigorillojen väliltä?

Onneksi arkiset seikat pitävät mielen kiinni Darissa. Tällä viikolla sähköä on tullut vaihtelevalla menestyksellä. On huvittavaa seurata, kuinka tuuletin pyörii, pysähtyy ja alkaa sitten taas hitaasti pyöriä kahden kierroksen verran vain, jotta voisi pysähtyä jälleen. Jotkut tuolla käytävillä jo arvelivat, että sähkön sääntely olisi hallituksen tapa vaikuttaa opiskelijoihin. Mene ja tiedä sitten. Maanantain ja tiistain välisenä yönä nimittäin herättiin hurjaan mekkalaan. Kuulosti kun koko asuntolan väki vaeltaisi ulos pitämään yhtä suurta torikokousta. Siinä sitten avasimme parvekkeen ja ihmettelimme minne kaikki tuo väki mahtaa vaeltaa. Mielessä kävi, olisiko kyseessä palohälytys tai muuta, mutta koska tilanne vaikutti rauhoittuvan, niin kömmimme takaisin sänkyihimme. Seuraavana päivänä meitä sitten valistettiin, että opiskelijat olivat kokoontuneet jonkinlaiseen mielenilmaukseen. No, kunhan eivät yliopistoa laita useaksi kuukaudeksi kiinni opiskelijoiden mielenilmausten takia, niin kuin tekivät pari vuotta sitten.

Tosin ei täällä luennot toteudu suunnitelmien mukaan, vaikka yliopisto periaatteessa normaalisti toimisikin. Maanantaina raahauduttiin aamulla luennolle ja odoteltiin siinä takapuolet penkissä hikoillen opettajan saapumista. Luokkaan tulkin nainen, joka ei sanonut mitään, vaan antoi paperilapun yhdelle opiskelijalle. Jenkkivaihtari sitten luki meille ääneen lapusta, että professorin veli oli kuollut ja luento peruttaisiin, koska professori oli lähtenyt järjestämään veljensä hautajaisia. Kas siinäpä kummallinen tilanne! Oikeastihan asia oli todella surullinen ja pahoiteltava, mutta itse tilanteessa oli käsittämätöntä komiikkaa. Eipä siinä sitten muuta kuin toteamaan, ettei päivälle ollut muuta pakollista ohjelmaa ja että loppupäivän voisi ihan hyvin käyttää Mwengen markkinakojuja kierrellen. Onneksi keksittiin muutakin tekemistä kuin shoppailu, nimittäin pihallamme vilistävän apinalauman kuvaaminen. Laumassa on epäilemättä kymmenkunta otusta, mutta sen kingi on todella iso ja kuulemma vaarallinen. Sitä en ole vielä saanut kuvaan ja kuulemma ne saattavat hyökätä naispuolisten ihmisten kimppuun, jos kokevat olonsa uhatuksi, joten taidan jättää sen kuvaamisen muille.

Tiistaina edessämme oli sosiologian luento, joka oli harmiksemme siirretty huoneeseen, jossa ei ole ilmastointia. Toisaalta kampukselta olivat sähköt poikki, joten todennäköisesti kaikki muutkin olivat vailla tuuletusta. Luento oli varsin kummallinen, sillä kävimme kirjasta määritelmä määritelmältä läpi erilaisia käsitteitä. Opettaja laittoi aina yhden opikselijan lukemaan määritelmän ääneen ja kysyi sen jälkeen luokalta tuliko asia selväksi. Termit eivät olleet alkuunkaan helppoja eivätkä määritelmät yksioikoisia. Nyökyttelimme kuitenkin opettajalle, jotta pääsisimme asiassa eteenpäin. Opetusmetodi tuntui todella erikoiselta, sen voin sanoa. Entistä erikoisemmaksi olon tekee se, kun istuu penkissä ja hikoilee niin, että meinaa toisaalta tippua penkiltä alas, mutta toisaalta takapuoli tuntuu liimaantuneen penkkiin kiinni ikuisiksi ajoiksi. Onneksi tällekin luennolle saatiin hiukan viihdykettä. Yhtäkkiä luokassa kuului tömähdystys ja kuuluis tavaroiden kierimistä lattialla. Se oli Salla, joka oli nojannut viereiseen penkkiin ja päätynyt lattialle tavaroidensa kanssa. Tämä laukaisi luokassa tietenkin hervottoman kikatuksen, josta ei meinannut tulla loppua.

Täällä ollessamme olemme aina välillä valitelleet tekemisen puutetta. Näin teimme myös alkuviikosta. Tiistai-iltana meille kuitenkin selvisi, että luettavaa olisi ollut keskiviikon luennolle, mutta olimme jotenkin sivuuttaneet asian. Keskiviikon luennolle olisi pitänyt valmistautua lukemalla kolme artikkelia. Siinäpä sitten tiistai-iltana mietittiin, että olisi ollut kiva havaita asia aiemmin ja lukea alkuviikosta, kun aika tuntui olevan vaikka muille jakaa. Ehkä ensi kerralla olemme edes hitusen viisaampia ja osaamme tulkita opettajien antamia kurssiselostuksia paremmin. Tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että on hyvin epäselvää mitä kirjallisuutta millekin luennolle pitäisi lukea tai mitä kirjallisuutta ylipäänsä kannattaisi metsästää kirjastosta. Onneksi olemme nyt saaneet kopioitua kahden kurssin materiaalit ja olemme sopineet seminaaripäivistä, joten kalenteriin on ilmestynyt edes joitain merkintöjä. Minä kun rakastan tehdä kalenteriin merkintöjä, saada asiat suunniteltua ja sovittua. Siksi kai ne minua täällä äidiksi usein kutsuvatkin, kun olen aina huolehtimassa muista ja varmistamassa, että asiat sujuvat. Sellainen minä olen!