Pepunpyörittäjien ihmemaa

Reppu ja Rinkka. Terkkuja äidille!

Keskiviikkona illalla pakkasimme rinkat ja lähdimme torstaina aamutuimaan kolmen naisen (lomailumaajoukkueen) voimin Sansibarille. Tiedossa oli viisipäiväinen musiikkifestivaali Sauti Za Busara eli Sounds of Wisdom. Porukkamme piti olla suurempi, mutta osa keksi lähteä kiipeämään Kilimanjarolle, kun taas toiset saivat päähänsä suunnata kohti Viktorian putouksia. Majoituksen kohtalo oli lähtiessä hiukan auki, mutta sen piti hoitua muutamien paikallisten kontaktien kautta. Sansibarin rantojen lähestyessä kävi ilmi, että seuraavaksi yöksi kaavailtu majoitus karkasikin alta. Onneksi meillä oli yhden kaverin kaverin numero, johon laitettiin viestiä, että ollaan vailla majapaikkaa. Hänpä vastasi heti, että tulkaa käymään festivaalialueella niin katsotaan tilanne. Alueelle päästyämme hämmästys olikin suuri kun näimme kyseisen herran, nimeltään Aliko. Hän osasi suomea, sillä hän oli asunut Suomessa kymmenen vuotta ja oli juuri vasta palannut synnyinseuduilleen Sansibarille. Vielä hämmästyneempiä olimme, kun meille selvisi Alikon rooli festareilla. Hän oli nimittäin vastuussa tiedottamisesta, joten marssimme hänen perässään lehdistöhuoneeseen, jonne saimme jättää tavaramme. Festivaali pidettiin vanhan linnoituksen sisäpihalla, joten olo oli heti kotoisa, kun mieleen tuli Suomenlinna.

Kun Aliko oli saanut tärkeimmät hommansa hoidettua, hän lähti kanssamme taksilla näyttämään meille taloa, jossa meidän oli määrä yöpyä. Voi sitä näkyä! Pihassa seisoi kaksi lehmää ja talo oli sen näköinen, ettei siellä ole toviin majailtu. Kaikkein kamalinta katsottavaa oli vessa, tai oikeastaan kylpyhuone, joka oli kuin kauhuelokuvasta. Siitä olisi pitänyt saada kuva! Onneksi olemme täällä tottuneet kaikenlaiseen, joten pidimme naaman peruslukemilla ja vähän naurahdimme. Onneksemme Sansibarilla oli ollut edellisenä päivänä myrsky, minkä vuoksi useista taloista oli sähköt poikki. Niinpä Aliko sanoi, ettei meidän olisi turvallista yöpyä vielä ensi yönä kyseisessä talossa, vaan voisimme mennä hänen kotiinsa. Hänen kotinsa olikin suuri talo, jonka toisessa osassa asui hänen setänsä. Talo oli ollut tyhjillään useamman vuoden ennen Alikon paluuta, ja se kyllä näkyi. Tämänkin talon pihalla oli pienimuotoinen eläintarha, jossa suurinta ääntä piti häiriintynyt kukko, joka ei tajunnut että hänen tehtävänään oli kajauttaa lujaan ääneen aamuisin, vaan kukkokiekuu-ääntä jatkui vuorokauden ympäri.

Kun Aliko oli esitellyt meille majapaikkamme, suuntasimme takaisin festivaalialueelle. Festivaalilla esiintyi kokoonpanoja kaikkialta Afrikasta, ihmiset olivat mukavia ja ruoka hyvää. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten osannut nauttia alueella olosta täysin rinnoin. Kyseisenä iltana pääsimme nukkumaan vasta, kun Aliko lopetti työpäivänsä festivaalilla kolmen jälkeen yöllä. Seuraavana päivänä suuntasimme Alikon kaverin kyydillä läheiselle hotellille hyödyntämään sen rantaa ja uima-allasta. Hotelli oli mielettömän hienolla paikalla ja oli harmi, ettemme ehtineet nauttia paikasta pidempään. Jo puoli neljältä meidän oli näes suunnattava kohti festarialuetta, jossa olimme luvanneet toimia palautteen kerääjinä. Kolme festivaalille vapaaehtoisiksi lupautunutta olivat peruneet tulonsa, joten me astuimme kuvioihin. Oli kiva olla avuksi Alikolle eikä ollut yhtään huonompi diili, että saimme vapaapassit alueelle ja kaksi t-paitaa. Niinpä kiertelimme nelisin tuntia alueella lomakkeet kädessä ja pyysimme festarikansaa antamaan palautetta järjestelyistä. Yllättävää oli, kuinka hitaasti monet täyttivät lomakkeen ja myöhemmin kävikin ilmi, että lukutaito ei ollut ihan itsestään selvyys. Festareilla törmäsin myös Putkosiin, jotka hekin olivat saapuneet Sansibarille viikonlopuksi. Yöllä lähdimme festarilta Alikon ja hänen kaverinsa Alibablin kanssa yhtä matkaa. Matkalla he kysyivät olisiko ok, jos kävisimme noukkimassa yhdestä baarista heidän kaverinsa, sillä tämä tarvitsi kyydin kotiin. Mikäpä siinä, ajattelimme. Lopputulos oli kuitenkin se, ettemme löytäneet kyseistä kaveria, mutta tanssimme baarissa ainakin tunnin, minkä jälkeen suuntasimme paikalliselle snägärille. Hiukan alkoi usko siinä loppua, että pääsemmekö nukkumaan laisinkaan, mutta kellon lyödessä jotain neljän ja viiden välillä, iskimme päämme tyynyihin Alikon kotona.

Mbweni Ruins Hotellin terasilla, Sansibarilla.

Lauantaina aloitimme päivän kiertelemällä Stone Townissa, jossa Alikon kaveri näytti meille paikkoja. Hankalaa tilanteessa oli se, ettemme tienneet odottiko hän meiltä maksua. Maksoimme päivän aikana hänen ruokansa ja juomansa ja tuntui oudolta ettei hän edes kiittänyt tai esittänyt haluavansa maksaa oman osansa. Kierroksen päätteeksi emme maksaneet hänelle mitään erikseen, sillä olimme maksaneet hänelle ruhtinaallisesti edellispäivän kyydeistä. Festarialueelle saapuessamme Aliko kysyi olimmeko halukkaita jatkamaan vapaaehtoishommia ja päätimme auttaa. Kiertelimme jälleen jokusen tunnin keräämässä palautetta, minkä jälkeen suuntasimme syömään italialaiseen ravintolaan uusien paikallisten ystäviemme kanssa. Ravintolassa meno oli hulvatonta, kuten arvata saattaa, sillä parina edellisenä yönä unet olivat jääneet lyhyiksi. Ruokailun jälkeen väsymys otti minusta yliotteen ja nukahdin pressihuoneen lattialle tyynyjen päälle. Vaikka heräsin illalla ja tunsin oloni virkeäksi, päätin suunnata omin nokkineni taksilla "kotiin" kun muut suuntasivat läheiseen baariin.

Sunnuntai-aamuna muistimme, että oli Alikon syntymäpäivä, joten veimme hänet Stone Townissa kuuluisaan Sanzibar Coffee Houseen, jossa nautimme aamupalaksi isot leivokset. Aamulla olimme heränneet myrskyn ääniin ja pelkäsimme ettei lauttamme kulkisi. Keskustassa tuuli näytti kuitenkin laantuneen, joten suuntasimme lautalle ja pääsimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin. Hiukan ihmettelimme kotitietä astellessa, että näyttääpä oudolta, kunnes tajusimme että sähköt olivat poikki. Asuntolat olivat pimeinä eikä vettä tullut. Siinäpä otin sitten elämäni erikoisimman, jossei suinkaan huonoimman, suihkun ja köytin otsalamppuni tankoon ja peseydyin pullollisella vettä. Täällä sitä onkin tajunnut, kuinka pienellä vesimäärällä voi peseytyä, mutta toisaalta myös huomannut kuinka paljon vettä vessanpöntön huuhtelu syö.

Vaikka reissu Sansibarille oli onnistunut ja tapasimme monia todella ihania ihmisiä, niin täytyy kyllä todeta, ettei festarielämä ole mua varten. Periaatteessa tykkään kyllä ulkoilmasta, musiikista, ihmisistä ja kaikista festareiden ainesosista (paisti örveltämisestä), mutta silti en syty. Ehkä olen sellainen, etten osaa koskaan laskea itseäni täysin vapaalle. Huomasin nimittäin viihtyväni heti huomattavasti paremmin, kun sain tehtäväkseni kerätä palautetta.

Ehkäpä jännittävintä koko reissussa oli saada vilaus afrikkalaisesta kultturista, jossa värit, tanssi, musiikki, iloisuus ja tervehtiminen näyttelevät suurta osaa. Uskallan väittää, että missään muualla ei näe moisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat verhoutuneet värikkäisiin kankaisiin ja pyörittävät lantioitaan kuin taikasauvaa. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää länsimaiseen tapaan ja silti esitykset ovat aivan huikeita. Lanteiden ja takapuolen pyörittely tuntuu täällä olevan ihmisillä veressä, eikä se ole vain naisten huvia. Itse sitä katsoo aivan ihmeissään ja miettii miten moinen on mahdollista. Naiset ovat reheviä ja verhoutuneet tiukkoihin mekkoihin tai vaikkapa löysiin housuihin ja näyttävät olevan hyvin kotonaan vartaloissaan. Tanssi on hyvin seksuaalista eikä vartalon liikkeillä näytä olevan rajoja. Melkoista menoa siis! Jos haluatte saada maistiaisen afrikkalaisesta musiikista, niin iskekääpä Youtubeen nimi Otentikk Street Brothers.