Kirkossa

Taalla uskonto on aivan toisessa roolissa kuin Suomessa. Bussin etu- ja takalasit julistavat jumalan sanaa ja tekstiviestit paattyvat siunauksiin. Uskonto on jotain paljon nakyvampaan ja yhteisollisempaa. Sunnuntaisin paikalliset laittavat paallensa parhaimmat vaatteensa ja suuntaavat kirkkoon.

Paatin liittya yhdeksi sunnuntaiksi kirkossakavijoiden joukkoon, silla olin kuullut melkoisia tarinoita takalaisista jumalanpalveluksista. Tietysti mielen sopukoissa vilisivat myos elokuvista tutut kuvat laulun ja kasien taputuksen tayttamista kirkoista, joissa rehevat varikkaisiin vaatteisiin pukeutuneet naiset ylistavat luojaa.

Oma vaellukseni kohti kirkkoa alkoi sunnuntaiaamuna heti seitsemalta. En tiennyt tarkalleen kirkon sijaintia, mutta ihmismassan mukana oli helppo paatya oikeaan paikkaan. Jo 7.30 saapuessani kirkolle huomasin sen olevan puolillaan ihmisia ja laulu oli jo kaynnissa. Itse kirkko ei ollut kummoinen rakennus, mutta ilmeisesti kirkolla oli jonkin verran varoja, koska tilaaan oli saatu aikaiseksi lava ja menoa kuvasi useampi liikuteltava videokamera. Kameroiden kuvaa naytettiin usealla televisiolla, vieressa soitti kunnollinen bandi ja kullakin laulajalla oli oma mikrofoni. Lisaksi tilaan oli saatu kaksi tyopistetta, jolla ahersivat ihmiset todennakoisesti aanenlaadun ja kuvan parissa.

Itse tilaisuus oli todella aanekas ja iloinen, aivan toista kuin Suomessa. Suomessa kirkko on hiljentymista varten, mutta taalla kirkossa tavataan tuttuja ja ylistetaan herraa. Meno on parhaimmillaan ja pahimmillaan kuin rock-konsertissa, kun ihmiset nostavat kasia ilmaan, taputtavat, huutavat, viheltavat, nauravat ja osoittavat muuten suosiotaan. Valilla istutaan, valilla seisotaan, valilla kosketaaan vieruskaverin kasia tai vaihdetaan niin sanotut ylaviitoset naapurin kanssa.

Villiemmilleen meno yltyi tapahtuman puolivalissa ja loppupuolella. Alku oli rauhallisempaa ja vaikutti aivan kuin ihmiset olisivat aivan omissa maailmoissaan, kun he seisoivat kadet sivulla tai ylhaalla puhuen ja laulaen itsekseen. Kirkossa kaynti vaikutti melkoisen vakavalta hommalta, silla puheen aikana kaikki kaivoivat laukuistaan esiin muistiinpanovalineet ja kirjoittivat puheen sanomaa ylos. Ihmiset vaikuttivat olevan uskonsa kanssa todella tosissaan ja täysillä mukana. Puolivalissa pitkan puheen jalkeen bandi aloitti taas soittamaan musiikkia ja yksittaiset ihmiset juoksivat lavan luokse. Ihmettelin asiaa, silla naytti aivan kuin he kavisivat koskettamassa lavan reunaa ja nayttivat takaisin tullessaan maailman onnellisimmilta. Hetken tata seurattattuani sain kiinni juonesta ja tajusin, etta he kayvat viemassa rahaa. Vaikka ihmisilla ei varmasti ollut paljoa mista antaa, niin silti he nayttivat saavan kasittamatonta tyydytysta pelkasta antamisen ilosta.

Jumalanpalveluksen loppupuolella alkoi tapahtua sita, jota olin oikeastaan mennyt kirkkoon katsomaan. Olin nimittain kuullut, etta kyseinen kirkko on hiukan erityinen ja etta siella parannetaan ihmisia. Rukoilun yhteydessa kuulin yhtakkia rysahdyksen ja nain kuinka takanani istunut nainen oli tuupertunut lattialle. Hetken jo luulin, etta han oli kuollut ja saikahdin kun hanta aloitettiin peittelemaan viltilla. Onneksi peitetta ei laitettu hanen kasvojensa paalle, joten paattelin hanen vain pyortyneen. Kukaan muu ei tuntunut kiinnittavan asiaan huomiota, joten ajattelin moisen olevan normaalia. Vieruskaverini selitti, etta joskus rukoillessa demonit tulevat esiin ja henkilo tuupertuu. Naita tuupertujia tulikin sitten useampi seuraavien minuuttien aikana ja osa heista tuupertui melkoisilla aanilla hoystettyna.

Tuntuu, etta olisi ollut helpompi olla kirkossa vain ulkopuolisena sivustaseuraajana, mutta jo heti alussa viereeni istutettiin nuori nainen, joka halusi kaantaa minulle koko touhun. Niinpa han istui vieressani sormi ojossa minua kohti ja avasi saarnan saloja. En kehdannut sanoa, etta kayn Suomessa kirkossa vain noin kerran vuodessa ja etta sekin liittyy useimmiten sukulaisen rippijuhliin tai kaverin haihin. Itselleni tama kaikki oli hitusen liikaa ja vaatii melkoista sulattelua. Olen tyytyvainen, etta kavin kirkossa ja koin jotakin sellaista, joka on tiiviisti osa paikallisten elamaa. Silti mieltani jaivat askarruttamaan monet seikat ja se, tulisko minun ylipaansa kuulua kirkkoon laisinkaan. No, ainakin kolmen tunnin istumisella vuoden kirkossakaynnit alkavat olla paketissa.