Tämä on todellakin Afrikka!

Huhhuijaa! Sarjassamme Tansaniassa tapahtuu ja samaan aikaan ei tapahdu yhtään mitään. Tällä viikolla olen istunut jo kolmella luennolla, mikä sinänsä on ihan lupaavaa. Etenkin kun yhden kurssin luokkaan oli tehty tuplabuukkaus ja meijät siirrettiin ilmastoituun opettajien kokoushuoneeseen opiskelemaan. Toisaalta taas luentojen lisäksi muuta tekemistä ei oikein ole ollut, joten menin maanantaina yhdelle luennolle vain kuluttamaan aikaa.

Opettajat on täällä käsittämättömän joustavia ja niille vaikuttaa käyvän kaikki, mutta ongelmia riittää silti. Saatiin esimerkiksi kuulla, että amerikkalaiset opiskelijat oli pyytäneet, että heille järjestetään eri kurssit kuin meille. Onneksi heille oli vastattu, ettei Dar es Salaamin yliopisto hyväksy moista ja että me saadaan kyllä mennä ihan kaikille kursseille mille nekin. Jenkkien vaihto-ohjelman nimi on CIEE (tai jotakin sen tapaista), mutta ollaan alettu kutsua heitä CIA-oppilaiksi, koska he luulevat itsestään niin suuria ja haluavat kaiken näköistä erikoiskohtelua. Täällä järjestetään siis tänä vuonna vaihtareille oma lukukausi, koska paikallisten lukukauden alku viivästyi parilla kuukaudella vaalien takia. Hitusen tylsää kyllä, että kursseilla näkee vaan vaihtareita, eikä kontaktia paikallisiin juurikaan synny.

Täällä yliopiston säännöt sanelee, että kurssipisteistä 40% tulee kurssitehtävistä ja 60% loppukokeesta. Kursseihin kuuluu viikossa kaksi tuntia luentoja ja yksi tunti seminaaria. Kurssin aikana tehdään seminaarityö, pidetään suullinen esitys, suoritetaan välikoe ja loppukoe. Näiden lisäksi voi olla vielä muita testejä ja kirjallisia suorituksia. Kurssit vaikuttaa siis työläiltä ja jokseenkin sekavilta. Saatiin kirjallisuuslistat paperilla, mutta kellään ei tunnu olevan käsitystä mitkä niistä on pakollista luettavaa ja mitkä ekstraa. Yksi suuri kysymyskerkki on myös se, mistä kirjoja ja artikkeleita saa. Tänään mentiin metsästämään sosiologian kirjaa kirjastolle, mutta oli hukkareissu. Kirjastoon ei saa viedä sisään laukkua, joten ensin on jonotettava ala-aulan narikassa, että saa laukkunsa sinne. Ja paikallisethan ei jonota, joten jo pelkkä laukun jättäminen voi olla melkoista taistelua. Kun sitten päästiin kirjastoon varsinaisten kirjojen äärelle, ei keksitty millään millä logiikalla kirjat on järjestetty. Ne eivät tuntuneet olevan aakkosissa kirjailijan, kirjan nimen tai aiheen mukaan. Joku logiikka siinä selvästi oli, mutta se ei auennut meille vielä ekalla visiitillä, joten marssittiin tiskille, jossa näytti käyvän kuhina. Siellä eräs nainen neuvoi, että meijän pitäisi kirjoittaa kirjan koodi pienelle lapulle ja antaa se hänelle ja hän etsisi sitä tiskin takaa. Hetken päästä hän tuli paperinpalamme kanssa takaisin ja ilmaisi hyvin epäselvästi, ettei löytänyt kirjaa ja osoitti mistä suunnasta se voisi löytyä. No, emmepä jääneet enää etsimään vaan totesimme, että ehkäpä parempi onni ensi kerralla. Toivossa on ainakin hyvä elää!

Kyllä kirjastossa loksahti moneen kertaan suu auki, kun näki millaisia kirjoja ja systeemeitä siellä on. (Olen kuullut, että siellä on myös äärimmäisen historiallinen tapa lainata kirjoja, mutta sitä en päässyt nyt näkemään laihan saaliimme vuoksi.) Aivan kun olisi mennyt aikakoneella menneisyyteen. Oli siinä ihmettelemistä, kun edessä oli sosiaalipsykologian lehtiä vuodelta nakki, joita etsin Helsingistä gradua tehdessä, mutta mulle ilmoitettiin, ettei niin vanhoja löydy. Mutta kappas, ne kaikki olikin piileskelleet Dar es Salaamin yliopiston kirjastossa. No onneksi gradu on nyt palautettu ja taakse jäänyttä elämää. Olen kuullut, että siellä on myös äärimmäisen historiallinen tapa lainata kirjoja, mutta sitä en päässyt nyt näkemään laihan saaliimme vuoksi.

Viime viikolla tavattiin swahilin opettaja pariin kertaan ja sovittiin tulevan kurssin aikataulusta. Hän lupasi tehdä meille alkutestin, jonka perusteella hän saisi käsityksen osaamisestamme ja voisi jakaa meidät pienempiin ryhmiin. Tänä keskiviikkona tuo suuri päivä siis tuli, jolloin swahilin taitomme joutuivat koetukselle. Ja aikamoinen koetus se olikin! Rupesin nauramaan kovaan ääneen, kun näin kokeen, sillä se oli valtavan vaikea. Paperissa ei ollut sanaakaan englantia, vaan kaikki kysymyksetkin olivat swahiliksi. Onneksi yksi meistä uskalsi pyytää opettajaa selittämään meille mitä tehtävissä haettiin. Kokeen vaikeutta kuvaa hyvin se, että kaksi vuotta swahilia opiskelleet eivät ymmärtäneet kysymyksiä. Itse en osannut vastata kuin muutamaan kysymykseen, mutta ajattelin todistaa opettajalle taitoni ja kirjoitin kokeen viimeiselle sivulle swahiliksi esittelyn itsestäni ja perheestäni.

Tänään mentiin sitten tapaamaan opettajaa sovitun aikataulun mukaisesti, mutta kappas vaan hän ei ollut paikalla huoneessaan. Huoneen pöydällä tosin olivat koepaperimme ja listaus siitä, mille kurssille kunkin pitäisi mennä. Itse olin saanut kokeesta huimasti yhden pisteen. Yhden pisteen! Vaikka olen siis lukenut swahilia yhden kurssin Helsingissä ihan hyvällä menestyksellä. Opettaja oli merkinnyt oikein-merkin oman tarinani kohdalle, mutta koska se ei varsinaisesti kuulunut kokeeseen, niin siitä ei herunut edes sympatiapisteitä. Opettajan luokittelun mukaan mun kuuluisi nyt siis mennä Beginners Kiswahili -kurssille, mutta siitä ei saa opintopisteitä jostain ihmeellisistä yliopiston byrokratiasyistä johtuen, joten täytynee luopua swahilin opiskelusta ja valita jotain muuta tilalle. Yksi vaihtoehto olisi tietty mennä sille ylemmän tason swahilin kurssille, mutta en tiedä olisiko se ihan itsemurha.

Tarvitsen täältä merkinnän neljästä kurssista ja mulla piti olla ne neljä kasassa, mutta kappas vaan tilanne muuttui jälleen. Swahilista ei saa opintopisteitä ja taidekurssi ei näytä menevän läpi Helsingin yliopistolla. Täytyy siis ruveta miettimään plan b:tä ja katsoa kurssitarjontaa uusin silmin. Täällä kaikkeen järkkäilyyn menee paljon aikaa ja energiaa, joten vaikka tälläkään viikolla ei ole tapahtunut oikein mitään, niin tuntuu että viikonloppu tulee todella tarpeeseen. Täällä tulee kyllä helposti fiilis, ettei ole saanut varsinaisesti mitään aikaan, vaikka on käyttänyt koko viikon erilaisiin tapaamisiin ja asioiden järkkäilyyn. Tietty paljon energiaa kuluu täällä arkisiin asioihin. Käydään esimerkiksi vähän väliä tarkistamassa, josko hanasta tulisi vettä tai josko vessa toimisi. Nyt ei olla saatu vettä kahteen päivään ja meijän kerroksen kumpikin vessa on rikki. Kampuksen parhaat vessat on näissä asuntoloissa, mutta kun ne ei toimi, niin eihän ne toimi. Näissä asuntoloissa vessoissa on vessanpytyt, kun taas muualla vessa tarkoittaa lattiassa olevaa reikää. Vessassa ei siis huvita käydä laitoksilla, mutta toisaalta kotonakaan se ei ole mahdollista. Läheisellä ostarilla olisi hyvät vessat, mutta ei sielläkään jaksa joka päivä ravata. Näillä siis mennään!

Yksi uuvuttava tekijä on myös se, ettei asuntoloissa ole juurikaan yksityisyyttä. Oikeastaan yksityisyyden puute ei ole itselleni ongelma, vaan äänieristyksen puute. Tuntuu aivan kuin nukkuisi teltassa, sillä puolet asuntolan seinistä on tehty reikäisistä tiilistä ja ikkunoiden virkaa toimittavat hyttysverkot. Ilmanvaihto on siis mitä optimaalisin, mutta äänieristys olematon. Tässä kyllä kuulee hyvin mitä musiikkia naapuri kuuntelee. Esimerkiksi toissa yönä joku keksi kuunnella Titanicin tunnusmusiikkia ja joku toinen keksi kuunnella poppia. Siihen vielä lisäksi apinoista, linnuista ja muista eläimistä lähtevät äänet ja konsertti on valmis. Nyt vielä parina päivänä on tuullut todella kovaa ja yöllä on kuulunut paljon tavaroiden lentelyä ja ovien paiskautumista kiinni. Lisäksi tuossa talon alhaalla päivystävät mamat aloittavat todella kovaäänisen kailottamisen hiukan ennen seitsemää joka aamu, joten täällä päivärytmi muodostuu erilaiseksi. Tosin ei kannata valittaa, sillä poikien asuntolan vieressä on moskeija, joka herättää ihaniin ääniin 5.30 joka aamu.

Aamut siis ovat aika aikaisia ja ensimmäiset luennotkin alkavat jo seitsemältä. Yleensä heräämme seitsemän maissa ihmettelemään tulisiko tänään vettä ja voisikohan vessa hyvällä tuurilla toimia. Ollaankin saatu kyllä monet naurut kun ollaan tajuttu mistä puhutaan. Tänäänkin ensimmäiseksi aamulla törmäsin Outiin käytävällä ja menimme toteamaan vessalle, ettei se näytä kauhean pahalta. Kas siinä tapa aloittaa päivä! Onneksi viikonlopuksi on luvassa kivaa tekemistä, kun lähdetään 10 hengen porukalla South Beachille viettämään saksalaisen Noran synttäreitä. Otan sinne kameran mukaan, joten pääsette ehkä lopulta näkemään jotain kuviakin. Toistaiseksi en oo juurikaan uskaltanut kantaa kameraa mukana, mutta kuvia on kyllä luvassa ennemmin tai myöhemmin.