Kun valkoisesta tulee punainen

Suuntasimme lauantaina heti aamutuimaan kohti South Beachia, josta synttärisankari Nora oli varannut meille yöpymisen Kipepeo-nimisestä paikasta. Matka alkoi 8.30 tapaamisella daladala-pysäkillä, mikä saattaa kuulostaa aikaiselta, muttei ole täkäläiseen rytmiin aikainen alkuunkaan. Kahden daladalan vaihdon, lauttamatkan, daladalan ja kävelyn päässä meitä odottikin paratiisi. Vaaleaa hienoa hiekkaa ja aaltoileva meri. Tuntuu uskomattomalta, että olimme yhä Dar es Salaamissa, mutta silti jotenkin niin kaukana. Olimme kuin toisessa maailmassa, jossa aallot lyövät rantaan ja jossa aurinko paistaa taukoamatta. Toki se paistaa taukoamatta myös yliopistolla, mutta on eri asia hikoilla luennolla istuessa kun pehmeällä hiekalla.

Huvittavaa reissussamme oli se, ettei meillä lähtiessämme ollut tietoa hinnoista. Pelkäsimme, että meillä olisi liian vähän rahaa mukana ja saimmekin hyvät naurut, kun kuulimme että lauttamatka maksaa 100 shillinkiä. Sehän ei ole mitään! Yöpyminen rannalla olevissa majoissa kustansi sen sijaan 21 000 shillinkiä, mikä sekin on vaivaiset 10 euroa. Ja voi sitä ihmettelyn ja kummastelun määrää, kun näimme alueella olevat suihkut ja vessat. Hei, täällähän on vettä ja vessapaperi! Mitä ihmettä, hanasta tulee lämmintä vettä!

Yliopistolla olemme tottuneet syömään riisiä, riisiä ja riisiä. Niinpä viikonlopun kunniaksi oli ihana tilata hotellin ravintolasta hampurilainen ranskalaisilla, salaatilla ja kylmällä limsalla. Kyseisiä aterioita tuli nautittua viikonlopun aikana useampi. Pienoinen pettymys sen sijaan oli viereisen hotellin ravintola. Täällä olemme kyllä oppineet, että ravintolaan ei kannata marssia nälkäisenä, sillä ruoan tulo voi kestää mahdottoman kauan. Ja kyllä se tuolla kestikin! Eikä siinä mitään, jos ruoka on hyvää ja edes hitusen sitä mitä odottaa sen olevan. Mutta olisitte nähnyt ilmeeni, kun tilaamani spaghetti carponara saapui pöytään. Ravintolan ruokalista oli niin valtava, että valinnanvaikeuksissani päädyin ottamaan kaikista turvallisimman vaihtoehdon - spaghetti carbonaran. Mutta eihän se ollutkaan kermaista pastaa kinkulla, vaan punaista jossa lautasellani kilpaa juoksivat herkkusienet, oliivit ja muut ystäväni. Koska ruoka oli tilattu ja vihdoin saatu valmiiksi, ei auttanut muu kuin ryhtyä lapioimaan herkkuja suuhun. Muut huomasivat ilmeestäni kyllä heti, että kyseiset raaka-aineet kuuluvat inhokkilistalleni.

Sunnuntaina jatkoimme rannalla makoilua siitä, mihin olimme lauantaina jääneet. Olin kovin ylpeä itsestäni, olinhan ainoa meistä, joka oli toistaiseksi välttänyt polttamasta ihoaan. Into ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, sillä kotiin palatessamme näin itseni peilistä. Hartiani olivat paloauton väriset. Ihmettelin asiaa hetken, sillä olin istunut pääosan ajasta varjossa ja suojannut itseni ohuella paidalla. Nähtävästi näillä leveysasteilla mikään ei tunnu riittävän, vaan jatkossa on oltava vielä varovaisempi. Aurinkosuojakerroin 50 tulee olemaan tarpeen vielä pitkään!

Ps. Enemmän kuvia tarjolla Facebookissa, jos vaan luoja suo ja nettiyhteys toimii.