Rakkaat ystavamme valikokeet

Viimeisella viikolla ennen valiviikkoa (eli viikon taukoa) meilal piti olla kustakin kurssista valikoe. Vain yhdessa aineessa olimme paasseet niin pitkalle, etta kokeen pitamisessa oli tolkkua. Niinpa matkaa edeltavalla viikolla teimme International relations -kurssin valikokeen ja melkoinen koe se olikin! Kokeessa kysyttiin mita ihmeempia nippelitietoja, kuten yksittaisia vuosilukuja, jarjestojen nimia ja henkiloiden titteleita. Suosikkikysymykseni ylitti kylla monen ymmarryksen ja heratti melkoista hammennysta, silla paperilla oli lause ja kysymys kuului: who wrote this? Voisin viela ymmartaa moisen, jos nuo olisivat olleet maailman historian kuuluisimmat sanat, jotain jonka kaikki olisivat oppineet jo lastentarhassa. Mutta ei! Kun luettavana on parikymmenta englanninkielista artikkelia, niin ei tunnu alkuunkaan reilulta kysya tuollaista. Itse lukiessani pyrin hahmottamaan kokonaiskuvan ja isot linjat. Tuntuu paljon oleellisemmalta hahmottaa kokonaisuus, kun tietaa yksittaisen kirjoittajan nimi.

Onneksi tentin aiheuttama ahdistus unohtui reissatessa naapurimaissa. Iloinen yllari odotti kuitenkin kotiin palatessa, kun opettaja ilmoitti arvostelleensa kokeen todella tiukasti. Kutsui arvostelua itse jopa ilkeaksi. Niinpa siina sitten kavi, etta kymmenen pisteen kokonaissaaliista olin onnistunut saamaan haaviini 3,6 pistetta. Vaikka olin lukenut kaiken annetun materiaalin ja ollu lasna jokaikisella luennolla ja seminaarikerralla. Silla ei paljon juhlita, kun kurssin aikana olisi saatava kasaan vahintaan 16 pistetta, etta paasee edes osallistumaan kokeeseen. Eika siina mitaan, etta jaisi kurssi suorittamatta, mutta vaihtostipendilomakkeen allekirjoittaessani sitouduin suorittamaan tietyn maaran opintopisteita. Ei paljon huvittaisi maksaa 2000 euroa takaisin.

Koepaperiani lapikaydessa huomasin, etta en ollut saanut muutamasta vastauksestani pisteita, vaikka mielestani ne loytyivat suoraan materiaaleista. No, minapa tasta innostuneena marssin luennon jalkeen opettajan puheille kysymaan mista kiikasti. No, hanpa vain totesi minulle nain: This could have been explained better. Siina vaiheessa vereni kiehui aikamoisilla kierroksilla, silla tiesin tasan tarkkaan missa kohtaa tekstia nuo asiat esiintyivat. Mutta ilmeisesti olin ilmaissut ne vaarilla sanavalinnoilla tai sitten han vain paatti olla ilkea. Mene ja tieda sitten! Tuntuu epaoikeudenmukaiselta, silla englanti ei ole aidinkieleni, enka osaa ilmaista ajatuksiani englanniksi yhta sujuvasti kuin suomeksi. Kiireessa kirjoittaessa tulee virheita, se on mielestani selva ja siita oppii ja kehittyy, mutta ihmettelen suuresti mika kyseisen opettajan mielenlaatu on. On vaikea ajatella, etta pikkudetaljeihin keskittyva ilkeasti arvosteltu koe nostaisi kenenkaan opiskelumotivaatiota ja saisi yrittamaan kovemmin.

Viimeinen niitti arkkuun saatiin tanaan, kun han luennon lopuksi jakoi meille paperit kotitehtavaa varten. Maanantaiksi pitaisi raapustaa monen sivun kirjoitelma Afrikan Unionista ilman minkaanlaista ennakkovaroitusta. Opettajan mukaan voisimme lukea ylimaaraisia materiaaleja, joita han voisi meille sahkopostitse lahettaa ja voisimme ladata netista lisamateriaalia. Anteeksi nyt vain, mutta kohteleeko han samalla tavoin paikallisia opiskelijoita? Olettaako han, etta myos heilla on netti ja tietokone kaytossaan tai etta he saavat parissa paivassa kasaan kirjoitelman? Tietyt tehtavat kylla ymmarran, mutta puun takaa tulevat ovat liikaa. Tietyista tehtavista on ilmoitettu heti kurssin aluksi ja kaikki kurssilla olevat tietavat mika pelin henki on, mutta tuollaiset ylimaaraiset tehtavanannot ylittavat ymmarrykseni. Varsinkin kun kurssista saa vain 3 unittia eli noin 5 opintopistetta.

Itse nousin hiukan opettajaa vastaan, kun kysyin tehtavanannon lopuksi odottaako han todella meidan tekevan moista maanantaiksi. Tekisi mieli protestoida tehtavanantoa vastaan ja jattaa tekematta, mutta katsotaan nyt. Ehka huomenna mieleni on tyyntynyt ja tartun tehtavaan.

Toisen aaripaan ylivaativaan ja suorituksia vahtaavaan politiikan kurssin opettajaamme tuo sosiologian professorimme. Han lukee kirjasta aaneen kunkin lauseen viiteen kertaan, minka vuoksi olemme kahden kuukauden aikana ehtineet kasitella kirjasta vain kaksi kappaletta. Taman lisaksi han kysyy vahan valia: Are we together? Is this clear to everybody? Is this good question for the test? Sosiologian kurssin valikokeen oli maara olla loman jalkeen, mutta opettaja ilmoitti lomailevansa ja matkustavansa Arushaan. Ei siina muuten mitaan, mutta tama olisi ollut kiva tietaa hyvissa ajoin, niin olisimme voineet pidentaa myos omaa lomaamme. Lisaksi heti loman jalkeen oli oma vuoroni palauttaa ja esitella seminaarityoni. Itse olisin mieluusti hoitanut esiintymisen pois alta ja laittanut ruksin seinaan, etta yksi asia on hoidettu, mutta ei.

Myos talla viikolla opettaja ilmoitti luentopaivan aamuna olevansa yha reissussa, joten kokeemme siirtyi taas tuonnemmaksi. Itseani moinen venkslaaminen ja oman loman pitaminen turhauttaa. Olisi kiva hoitaa ensin tyot pois alta ja rentoutua sen jalkeen. Niinpa ehdotin opettajalle, etta pitaisin esitykseni ryhmalle, vaikka han ei olisikaan paikalla. Onneksi tama sopi Dr. Lyimolle ja nyt esitys on onnellisesti takanapain. Valikoe tosin haamottaa viela edessapain, mutta en aio ottaa siita stressia, silla ei ole alkuunkaan minun vikani ettei sita ole pidetty viela. Menkoon se omalla painollaan ja miten menee. Jos opettaja on tuollainen ja tuolla tasolla, niin ei han voi mielestani vaatia ihan hurjia meilta opiskelijoiltakaan.

Periaatteesta

Tanaan aamulla suunnattiin Katan kanssa kohti keskustassa olevaa niin sanottua kangakatua. Kyseessa on siis katu, jolla myydaan paljon kitengeja ja kangoja. Kitenget on isompia kangaspaloja, joista teetetaan usein mekkoja ja kangat pienempia kankaita, joita naiset kietoo ymparilleen esimerkiksi hameeksi. Afrikkalaiseen tyyliin kummatkin kankaat on varikkaita ja kuviollisia ja valikoimat on valtavat. Itse olen aiemmin ostanut jo kaksi kitengea, mutta en ole viela saanut aikaiseksi teetattaa niista vaatteita. No, pikkuhiljaa pikkuhiljaa.

Kankaiden naprailyn lomassa meidat yllatti tietenkin jano. Napattiin siina sitten kylmat kokakolat ja maksettiin vahan isommilla seteleilla. Hetken paasta poika/mies saapui takaisin ja antoi vaihtorahat. Ihmettelin, koska olin maksanut 2 000 shillingin setelilla ja sain takaisin vain 1 400 shillinkia. Limsat maksavat taalla 500 shillinkia ja tuo sama hinta luki myos kyseisessa paikassa. Tivasin muutaman otteeseen miksi sain liian vahan takaisin. Asiaa selviteltiin ja han vaitti, etta hinta olikin 600 shillinkia. Sanoin, etteivat he voi ottaa minulta moista hintaa, kun kylmakaapin ovessa on iso tarra, joka ilmoittaa hinnaksi 500 shillinkia. Aluksi he eivat suostuneet antamaan vaatimaani 100 shillinkia, mutta ihan periaatteesta paatin vaatia sita sitkeasti.

Naissa asioissa olen sitkea - ehka liiankin sitkea! Ajattelin, etten poistu paikalta ennen kuin saan oikean summan vaihtorahaa. Tassa vaiheessa Katariina oli ehtinyt jo poistua kojuille jatkamaan kankaiden katselua, mutta minapa vain sain lisaa tuulta vaatimuksilleni. Kyseessa ei ollut missaan mielessa suuri raha ja sekin olisi varmasti ollut paljon tarkeampi heille kuin minulle, mutta paatin pitaa pintani. Jos he kuvittelevat, etta he voivat ottaa kaikilta ylimaaraista (tai kaikilta valkonaamoilta), niin siina he ovat vaarassa. Lopulta sain kuin sainkin rahani, ja myos Katariinan, vaihtorahat. Tuntui, etta oikeus oli voittanut ja suuri taistelu oli paattynyt voitokkaasti!

Kuhiseva Uganda

Ruandan jalkeen otimme taas aikaisen lahdon, talla kertaa maaranpaana Ugandan paakaupunki Kampala ja kulkuvalineena bussi. Kampalaan saapuessa shokki oli melkoinen, vaikka afrikkalaista elamanmenoa olikin tullut seurailtua jo muutaman kuukauden ajan. Kaupungin keskusta oli kuin kuhiseva likainen muurahaispesa. Punainen maapera oli muuttunut sateen jaljilta oranssiksi mutavelliksi. Aikomuksenamme oli nostaa keskustasta paikallista valuuttaa ja suunnata sitten hiukan kauemmas etsimaan halpaa yosijaa. Siina keskustassa ollessa tuli kuitenkin mieleen, etta olisi kaikkien kannalta jarkevinta yopya ihan keskustassa. Siten voitaisiin liikkua enemman yksinamme, eika liikkumiseen menisi aikaa eika rahaa.

Siinapa sitten marssin hienon nakoiseen hotelliin rinkka selassa neuvottelemaan hinnasta. Alkuperaisesta hintatarjouksesta tultiin kylla rutkasti alaspain, mutta kauppoja ei silti syntynyt. Seuraavaksi huomasin kyltin, jossa mainostettiin kulman takana olevaa ensiluokkaista majoitusta. Siinapa sita oli ensiluokkaista kyllikseen, kun paikka naytti pahimmalta rotanloukulta ikina! Hinta olisi kylla ollut kohtuullinen, mutta joku raja sentaan touhussa. Yopaikan alhaalla ollut vartija huomasi ilmeena poistuessani ja sanoi voivansa suositella muutamaan parempaa paikkaa, joissa hintapyynnot ovat inhimillisia. Kylla nauratti, etta jos edes hostellin/hotellin vartija ei voi suositella kyseista paikkaa, niin silloin se on kylla rotanloukku sanan varsinaisessa merkityksessa. Niinpa tama herra lahti opastamaan meita ja loysimme kivan hotellin kohtuu hintaan.

Ongelmaksi muodostui, ettei heilla ollut kolmen hengen huoneita tai ylimaaraisia patjoja. Luulimme kuitenkin neuvotelleemme itsellemme mukavaan hintaan kolmen hengen huoneen. Kavimme tsekkaamassa huoneemme ja olimme enemman kuin onnellisia siita, etta olimme kerrankin HOTELLISSA emmeka ehka tormaisi vessareissuilla torakoihin. Ulos lahtiessamme kavimme viela sanomassa respaan, etta jatamme avaimemme siihen, jotta he voivat laittaa kolmannen sangyn huoneeseen valmiiksi. Mutta mita ihmetta, miksi he katsoivat meita niin hammastyneina? Kavikin ilmi, ettei heilla ollut aikomustakaan tuoda kolmatta sankya tai edes patjaa huoneeseen. Niinpa siirsimme kaksi yksittaista sankya vierekkain ja nukuimme kaikki kolme samassa parisangyssa. Nain katevasti kahden hengen huoneesta tulee kolmen hengen huone!

Seuraavat viisi paivaa kuluivatkin sitten keskustan hulinaan totutellessa. Tavallaan tuntui kuin olisi ollut kovinkin lannessa, silla ihmiset tervehtivat sanomalla Hello, how are you? Toisaalta tuntui, etta olimme lahes ainoat valkoihoiset ja saimme sen vuoksi vahan liikaakin huomiota. Ihmiset huutelivat peraamme mzungu (valkoinen, eurooppalainen) vahan liiaksikin ja aina kun vahingossa sattui katsomaan kojuun painkaan, niin sielta jo huudeltiin Hello customer! Tallaista huutelua jaksaa aikansa,mutta pidemman paalle se alkaa olemaan aikamoisen rasittavaa. Niinpa mina sisukkaana tyttona yksi paiva paadyin valistamaan paikallisia kenkamyyjia, etta ehkapa kaikki asiakkaan eivat tykkaa noin hyokkaavasta ja paallekayvasta myyntitaktiikasta. Sanoin, etta olisi ehka valilla parempi antaa katsoa rauhassa kuin hyokata heti kimppuun myymaan aivan kaikkea ja tarjota niita vielapa mzungu-hintaan (eli tuplasti kalliimmalla). Ei tainnut menna oppi ihan perille, silla myyjat alkoivat keskustella ja naureskella kiivaasti swahiliksi. Siina vaiheessa paatin aanestaa jaloillani ja suunnata muualle.

Ruokailukokemuksemme olivat Ugandassa huomattavasti parempia kuin Ruandassa. Ehka osa ansiosta kuuluu paremmalle englanninkielen taidolle. Ruandassa ruoan tilaaminen ja saapuminen oli lahes joka kerta melkoisen vaivan ja seikkailun takana. Kun yritit saada menua, tarjoilija kysyi: meat? Kun sait tilauksen tehtya, ruokaa ei tullut, se oli vaaraa tai sen tekemisessa meni toista tuntia. En silti vaita, etta Ugandassakaan ruokahuolto olisi pelannut moitteettomasti. Voi niita lukuisia kertoja, kun tilasimme jotakin vain huomataksemme, etta tarjoilija palasi vartin paasta kertomaan, ettei heilla ole nyt kyseista ruokaa tarjolla. Naissa maissa paras taktiikka onkin kysya heti ravintolaan saapuessa, etta mita ruokaa teilla on. Menun pitka lista ja oikeasti valmistettavat ja tarjottavat jutut ovat kaksi tyystin eri asiaa.

Uusi kokemus minulle oli Ugandassa turvatarkastukset, joita suoritettiin aina baariin mentaessa. Noina hetkina aina muisti, etta tosiaan tama maahan ei ole se kaikista vakain ja turvallisin. Muuten maa vaikutti mielestani kylla turvalliselta ja uskalsin liikkua paljon yksin. Silti Uganda ei kipua ihan suosikkikohteitteni listalle, toisin kuin Ruanda.

Ihmeellinen Ruanda

Reppureissaamisessa on se hyva, etta usein tormaa muihin samaa harrastaviin tai muihin, joilta saa korvaamatonta apua. Tansanian ja Ruandan rajalla tapasimme kaksi saksalaista tyttoa ja amerikkalaisen pariskunnan, jotka olivat myos suuntaamassa Ruandan paakaupunkiin Kigaliin. Kavipa viela sellainen tuuri, etta saksalaiset olivat tyoharjoittelussa Kigalissa ja tiesivat vanhasta muistista miten paasisimme rajalta ihmisten ilmoille. Niinpa hyppasimme bussiin, jolla paasimme suoraan Kigalin ytimeen. Matkalla saimme nauttia paitsi selkeasti vehreammista maisemista, niin myos todistaa rankkasadetta. Maisemat olivat kumpuilevaa vihreaa maalaismaastoa, sen verran mita bussin huurtuneista ikkunoista pystyi nakemaan.

Kigaliin paastyamme hammastys ja huojennus oli suurta. Olimme perilla maaranpaassamme ja paikka naytti mita mukavimmalta! Alkuvaikutelma oli kaikkiaan todella positiivinen ja kaupunki katuineen vaikutti Dar es Salamiin verrattuna todella siistilta ja lansimaalaiselta. Ihmisten pukeutuminen oli siistimpaa, kadut olivat hoidettuja ja naimmepa jopa muutaman hyvin hoidetun puistonkin ja liikenne oli oikeanpuoleista. Melkein kuin olisi saapunut Eurooppaan! Ehkapa osa ansiosta kuuluu maan muovipussikiellolle. Paikallisen valuutan hankkimisen jalkeen suuntasimme uusien amerikkalaisten ystaviemme kanssa etsimaan LonelyPlanet-matkaoppaan suosittelemaa halpaa yosijaa. Paikasta jarjestyi huoneet kummallekin matkaseurueelle suhteellisen edulliseen hintaa ja hostellin sijainti oli vain muutaman sadan metrin paassa keskustasta, joten tartuimme tarjoukseen ja maksoimme suoraan yopymisen kahdelle yolle.

Lauantain haasteenamme oli hankkia niin sanotut gorillaluvat. Vuorigorillat ovat uhanalaisia, joten niita paasee katsomaan vain rajattu ihmismaara paivassa. Lysti tapahtuu kaytannossa parissa eri luonnonpuistossa Ruandassa ja Ugandassa, eika ole alkuunkaan halpaa. Perushinta gorilloista on 500 jenkkidollaria, minka lisaksi on hoidettava itselleen kyyditys puistoon ja puiston sisalla. Erilaisia halvempia hintoja voi saada sen mukaan onko Ruandan kansalainen, Tansanian kansalainen, Ita-Afrikan asukas tai opiskelija. Etukateen olin varannut luvat ja viesteissa oli vilkkunut summia 200 ja 300 dollarin valilta. Toimistoon marssiessamme elattelimme toivetta, etta saisimme neuvoteltua hinnan 200 dollariin ja yllatys olikin melkoinen, kun passit ja opiskelijakortit naytettyamme hinta tipahti 150 dollariin. Kylla siina suu vaantyi melkoiseen hymyyn!

Sunnuntaina elama naytti taas astetta valoisammalta, kun ruoka alkoi taas pysya sisalla ja maanantaille oli tiedossa retki luonnonpuistoon gorilloja katsomaan. Niinpa hyppasimme jalleen kerran bussiin, nyt maaranpaanamme oli Pohjois-Ruandassa sijaitseva Musanze ja siita viela hiukan pohjoisempana oleva luonnonpuisto Parc National des Volcanoes, jonka maisemiin perustuu myos elokuva Sumuisten vuorten gorillat. Bussimatka tarjosi taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vahan liikaakin, jos minulta kysytaan. Tie kiemurteli siksakkina vuoristossa ja oli parempi, etta keskittyi ihailemaan maisemia eika katsonut eteenpain. Ei siina auta kuin toivoa parasta ja todeta, ettei itse voi juurikaan vaikuttaa tapahtumiin. Sita paasee perille, jos on paastakseen. Aina voi lohduttautua ajatuksella, etta eivat kai ne bussit kovin usein alas rinteelta tipu tai etta kylla kuljettaja osaa asiansa. Maisemat olivat joka tapauksessa henkeasalpaavan hienot ja naimmepa matkalla myos yhden rekan, joka oli tippunut alas vuorenrinteella menevalta tielta.

Myös paikalliset linnut olivat löytäneet tiensa hienon hotellin uima-altaalle.

Musanzeen paastyamme hyodynsimme saksalaisilta saatuja tietoja ja marssimme todella hienon nakoiseen hotelliin, josta kysyimme halpaa huonetta. Niinpa he majoittivat meidat alkeelliseen takarakennukseen, joka muistutti lahinna mummolan kellaria (myos tuoksultaan). Parasta tassa oli, etta vaikka majoituimme alkeellisesti, niin paasimme kuitenkin kayttamaan hotellialueen tiloja, joihin lukeutui uima-allas. Ehkapa viela tatakin parempaa oli, etta sattumalta hotellissa majoittui myos amerikkalainen isa-tytar -kaksikko, jonka kanssa saimme sovittua kyydista luonnonpuistoon.

Seuraavana aamuna saimme taas kylmaa kyytia, kun herasimme 5.45 aamiaiselle, josta suuntasimme suoraan gorillametsalle. Luonnonpuiston porteilla meilta kerattiin luvat ja ihmiset jaettiin ryhmiin. Kukin ryhma suuntasi taman jalkeen eri vuoren juurelle katsomaan gorilloja. Meidan patikointiretkemme piti olla kohtalaista tasoa, mika kuulosti sangen lupaavalta. Halusin jonkin verran kavelya ja kiipeamista, mutta niin etta selviaisin hyvin tennareillani ja vaaleilla housuillani. Onneksemme tassa ryhmajaossa amerikkalaiset ystavamme Kim ja hanen isansa tulivat kanssamme samaan ryhmaan ja paasimme taas heidan kyydillaan. Ja melkoista kyytia se olikin! Moni ei kutsuisi niita teita teiksi alkuunkaan. Opas puolestaan nimitti pomppuista kyytia afrikkalaiseksi hieronnaksi. Pahimmalta tuntui auton puolesta, joka joutui koville jokaisen toyssyn ja valtavan vesikuopan kohdalla.

Onneksemme Kim oli taitava kuski ja tajusi ajaa tarpeeksi rauhallisesti ja paasimme vuoren juurelle. Hetken paasta hammastys oli kuitenkin suuri, kun naimme gorillojen nauttivan aamupalaa aivan puistikon alareunassa. Ne olivat laskeutuneet niin alas vuorilta, etta paikalliset oppaammekin olivat hammastyneita. Tama vei osan ilosta, silla olisi ollut kiva nahda gorillojen touhuavan syvemmalla omassa elinpiirissaan ja nahda jonkin verran vaivaa niiden loytamiseen. Mutta siina ne nyt sitten istuivat, eivatka tuntuneet valittavan alkuunkaan lasnaolostamme.

Siellä se nyt on! Kuvassa yksi turisti ja yksi vuorigorilla.

Noin puolen tunnin katselun jalkeen gorillat liikkuivat hiukan ja oppaat ehdottivat, etta jos haluaisimme nahda paremmin lauman isointa urosta, niin voisimme kivuta ylospain. Maapera oli kuitenkin todella liukas ja mutainen edellisen illan kaatosateesta, eika metsalla ollut valmiita polkuja. Olosuhteista huolimatta ihmiset olivat valmiita likaamaan itsensa ja lahtivat kipuamaan ylospain. Itse koin, etten ole niinkaan kiinnostunut nakemaan isointa gorillaa tai tekemaan samoin kuin muut, joten jain alemmas. Siina mina sitten olin kyykyssa muutaman metrin paassa vuorigorillasta, joka pisti poskeensa hyvalla ruokahalulla jotakin lehvastoa. Hienointa gorilloissa oli niiden rauhallisuus ja niista lahtevat aanet. Toinen oppaista jai kanssani alemmas ja huomasi, etta toisella puolellani oleva gorilla on lahdossa liikkeelle. Niinpa han kehoitti minua tulemaan luokseen hiukan ylemmas maelle. Pian muut laskeutuivat alemmas ja tulivat minun ja oppaan luokse. Olin todella tyytyvainen, etta paatin jaada alemmas. Tuntui, etta sain olla gorillojen kanssa hetken yksin ja katsoa niita aivan luonnollisissa puuhissaan.

Uhanalaisten vuorigorillojen katsominen luonnossa oli hieno kokemus. 500 dollarin periminen tunnin katselusta on kuitenkin aika paljon. Onneksi maksoimme itse vahemman. Itse olisin kylla valmis maksamaan vaikka enemmankin, jos voisin olla varma, etta rahat kaytetaan todella hyodyllisiin hankkeisiin. Mukavaa gorillabisneksessa on se, etta gorilloja saa katsoa vain tunnin ja niiden suojelusta ja hyvinvoinnista vaikutetaan oikeasti olevan kiinnostuneita. Gorillaturismi tuo Ruandalle mukavasti tuloja ja auttaa maata kehittymaan. Silti heraa kysymys, onko turismi eduksi vai haitaksi vuorigorilloille. Nain gorillat saavat nakyvyytta ja niiden kohtalosta ollaan kiinnostuneita, mutta milla hinnalla.

Viela maanantaina gorillametsalta palattuamme suuntasimme bussilla takaisin Kigaliin. Olimme hiukan hammentyneita gorilloista, silla olimme kaivanneet seikkailun tuntua ja metsassa rampimista. Iloisia olimme kuitenkin siita, etta saimme gorillaluvat todella halvalla ja etta saimme kyydin jarjestymaan puistoon ja takaisin. Tarjosimme amerikkalaisille matkatovereimmelle rahaa hyvitykseksi kyydeista, mutta he eivat suostuneet ottamaan pennosiamme vastaan. Niinpa olimme taas saastaneet mukavasti rahaa. Amerikkalaisilta saimme myos vinkin Kigalissa sijaitsevasta kirkossa, jonka guesthousessa voisimme yopya halvalla. Kyseisen paikan loytaminen vei luvattoman kauan, mutta perilla paastyamme olimme huojentuneita halvasta hinnasta ja otimme suoraan yopymisen kahdeksi yoksi.

Tiistaina toteutimme retken Kigali Genocide Memorial Centeriin, jonne meneminen oli ollut yksi tarkeimmista syista saapua Kigaliin ja ylipaansa Ruandaan. Kigalin katuja kavellessa on melkeinpa kasittamatonta tajuta, etta kansanmurhasta on vain viitisentoista vuotta. Nama samat kadut ovat tulvineet verta, epatoivoa ja kauhua vuoden 1994 kevaalla. Yli miljoona ihmista tapettiin noina julmina kuukausina, joina kansainvalinen yhteiso tyytyi levittelemaan kasiaan ja ihmettelemaan tilannetta. Memorial Centerissa kayminen oli pysahdyttava kokemus. Center on avattu virallisesti vuonna 2004 ja sen ovat rakennuttaneet valtio ja yksityiset jarjestot. Keskuksen pihalla oli useita puutarhoja, joista kukin oli istutettu kuvaamaan ja kunnioittamaan julmuuksissa menehtyneita. Talon edustalla oli myos suuret joukkohaudat.

Apinapatsas, jolla on kännykkä jotta hän voi viestiä Ruandan kauheuksista maailmalle, jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi.

Sisalla nayttely koostui koskettavista kuvista, videoista ja teksteista, joita katsoessa liikuttuu kovettuneempikin henkilo. On kasittamatonta mihin kaikkeen ihmiset pystyvat, kuinka vahan aikaa tapahtumista on ja toisaalta on uskomatonta, miten ihmiset selviavat. Naillakin kaduilla kavelee ihmisia, jotka ovat todistaneet julmuuksia ja karsivat niista koko loppuikansa. Vanhemmat siirtavat kokemaansa ja traumojaan huomaamattaan lapsille ja tuhannet orvoiksi jaaneet sulattelevat kokemaansa viela pitkaan. Vaikka kansanmurha on ohi ja Kigali on talla hetkella oikein turvallinen ja rauhallinen kaupunki, niin pinnan alla arvet ovat varmasti syvalla. Onneksi ihmismielella on kasittamaton kyky unohtaa ja toipua. Noita hurjia tapahtumia emme saa tekemattomiksi, mutta varmasti me kaikki voimme auttaa edes jotenkin. Kunkin taytyy vaan keksia oma tapansa auttaa ja jakaa omastaa niille, joka ovat suuremmassa tarpeessa. Itse olen saanut viime paivina hurjasti uutta ajateltavaa ja oppia. Luulen kuitenkin, etta suurimmat ahaa-elamykset tulevat vasta ajan kanssa tai ehkapa kun istumme matkalla Kigalista kohti Ugandan Kampalaa, joka on seuraava maaranpaamme.

Matkustan ympari Afrikkaa

Puolitoista viikkoinen matkamme Viktoriajarven suunnalle ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Torstaina aamulla lentokentalle suunnatessa olo oli aikamoisen heikko, kun ruoka ei ollut pysynyt sisalla vuorokauteen. Matkaa en kuitenkaan halunnut jattaa valista, silla arvelin vatsaongelmien hellittavan suhteellisen nopeasti. Niinpa mina, Salla ja Katariina lensimme Dar es Salaamista Pohjois-Tansaniaan Viktoriajarven rannalla olevaan Tansanian toiseksi suurimpaan kaupunkiin Mwanzaan. Lennoista maksoimme 98 000 shillinkia, eli noin 50 euroa.

Mwanzassa jaksoimme ihailla jonkin aikaa jarvea ja kaupungin siisteytta, mutta suuntasimme ajoissa nukkumaan, koska tiesimme etta bussimme lahtisi todella aikaisin kohti Ruandaa. Yovyimme kristillisessa hostellissa, jonka vastaanoton henkilon kanssa olimme sopineet, etta han heittaisi meidat aamulla aikaisin bussiasemalle. Niinpa hyppasimme ylos sangyistamme perjantaiaamuna 3.45 ja lahdimme katsomaan pitaisiko kyyditsija lupauksensa. Kyseista henkiloa ei kuitenkaan nakynyt missaan. Siinapa sitten pimeassa lahdimme etsimaan missa han mahtaisi olla tai mista saisimme toisen kyydin. Onneksi asioilla on tapana jarjestya ja saimme vartijan tilaamaan meille taksin, jolla ehdimme mainiosti bussiasemalle. Bussin kohti Benacoa alkaa lastaamaan matkustajia 4.30, ja lahtea 5.00, mutta viiden maissa bussia ei viela nakynyt. Afrikkalaiseen tapaan se lahti 5.30. Tuo oli kuitenkin pieni aikataulusta myohastyminen takalaisittain!

Bussimatka oli kaikkinensa aikamoinen kokemus, silla ikkunat hakkasivat kohdallani toisiaan vasten melkoisen kovaa, minka lisaksi bussin kova-aanisista soitettiin sarisevaa paikallista musiikkia. Istuttuamme bussissa vaivaisen vartin ihmettelimme minne paikalliset menevat, kunnes meidatkin kaskettiin ulos bussista. Ulkona oli pilkkopimeaa, mutta ymmarsimme toisten valkonaamojen avustuksella, etta menisimme lautalla Viktoriajarven yli, jonka jalkeen hyppaisimme ehka takaisin siihen samaan bussiin ja jatkaisimme matkaa. Paatimme kuitenkin ottaa varman paalle ja ottaa kaikki laukkumme mukaan, jos vaikka emme jatkaisikaan matkaa samalla bussilla. Hetken ehdin jo ajatella, etta vaihtaismme bussia ja paasisin istumaan paikalle, jossa en kuuroutuisi. Niin ei kuitenkaan ollut tarkoitettu kayvan.

Lautalla huomasimme, etta aurinko alkoi nousta ja totesimme jalleen kerran, etta taalla pimeys ja valoisuus tulevat todella nopeasti. Bussista noustessa oli aivan pimeaa, eika bussimatkustajien lisaksi nakynyt muita ihmisia, mutta heti kun tuli valoisaa, niin rannasta lahti veneita kalastamaan ja naiset alkoivat kantaa vetta suurissa sangoissaan. Huomasimme myos selkean eron Darin paahtavan kuumaan ilmastoon verrattuna - nyt olin kylmissani! Niinpa muotitietoisena tuuppasin paalleni kaikki mahdolliset vaatteeni housuista, hameista, pitkahihaisista ja sukista alkaen. Kylla siina nauratti, mutta kerrankin tuli kayttoa lampimammille vaatteille. Ja eiko niin, etta housut-hame yhdistelma oli muotia joskus kultaisella 90-luvulla?

Lautan alkeen bussimatka jatkui ensin isompaa tieta ja sitten pienempia ja yha kiemuraisempia hiekkateita, jota kuski ajoi luvattoman kovalla vauhdilla. Heikompaa olisi hirvittanyt ja niin tavallaan hirvitti minuakin, mutta taalla vauhtia surempi huolenaihe lienee teiden ja bussien kunto. Tuntuu olevan enemmankin saanto kuin poikkeus, etta bussit hajoavat matkan varrella. Hyvalla lykylla ne saadaan korjattua saman paivan aikana ja matka jatkuu. Taalla bussien aikatauluihin ei kannata luottaa ja sen vuoksi ei ollakaan tehty matkalle tarkempia sunnitelmia. Ja niinpas vaan siina kavikin, etta meidankin bussimme hajosi matkalla keskella ei mitaan, mutta onneksi korjaukseen ei mennyt kuin jokunen tunti. Korjaukseen osallistui kymmenkunta mustaa miesta ja tohina oli kova. Matkan taas jatkuessa kuljettajan kaasujalka oli aivan yhta herkassa ja jatkoimme hienoissa vuoristomaisemissa, kunnes saavuimme illtapaivalla maaranpaahamme Benacoon. Sielta nappasimme taksin Tansanian ja Ruandan rajalle. Varsinainen raja ylitettiin kavellen, silla raja sijaitsi sillalla, jonka alla virtasi joki ja valtavat putoukset. Putouksissa vesi oli oranssiksi varjaytynytta, silla maapera on voimakkaan punaista. (Tuota kyseista punaista hiekkaa tuntui loytyvan bussimatkan jalkeen suusta ja tavaroista kilokaupalla.)

Itse viisumin kanssa oli pienoisia ongelmia, kun ensin piti menna yhdelle luukulle nayttamaan papereita, siten maksamaan toiselle luukulle ja sitten nayttamaan maksukuittia viela sille ensimmaiselle luukulle. Vasta sitten saimme viisumit, joista pulitimme 60 jenkkidollaria. Tallaisissa tilanteissa on todella vaikea tietaa, kehen luottaa, silla useat paikalliset huusivat peraamme erilaisia neuvoja. Eni myoskaan voi olla varma, etta jos maksaa jollekin tiskille tai henkilolle, etta se oli juuri oikea maksupaikka. Ehka kuvaavaa on se, etta Ruandassa ensimmainen kyltti toivottavaa matkaajat tervetulleeksi nain: Investment YES, Corruption NO.

Lääke, joka parantaa kaiken

Tänään sosiologian professorimme valaisi meitä asiasta, jota koko maan lehdet hehkuttavat etusivuillaan. Nyt on keksitty lääke aidsiin!

Pohjois-Tansaniassa asuva pappi oli jo vuonna 1991 nähnyt unen, jossa itse Jumala kehoitti häntä valmistamaan rohtoa. Tällä rohdolla parantuisivat kaikenlaiset sairaudet. Mutta tämäpä pappi ei ollut heti uskonut ja ryhtynyt toimiin, vaan lääkebisnes oli laitettu pystyyn vasta äskettäin. Kyseinen herra valmistaa ihmelääkettä Tansanian pohjoisosassa Arushassa keittämällä jonkinlaisia kasvin lehtiä tai juuria. Lääke tehoaa kuulemma niin aidsiin, syöpään, diabetekseen kuin korkeaan verenpaineeseenkin.

Nyt siis ihmiset vaeltavat joukkioittain Arushaan saadakseen osan tästä lääkkeestä. Lääkettä ei tosin voi ottaa mukaan tai valmistaa muualla, koska silloin se ei tehoa. Rohdon on oltava juuri tämän papin valmistamaa. Ihme kyllä hän veloittaa lääkkeestä vain 500 shillinkiä eli noin 25 centtiä. Tämän hinnan Jumala oli käsittääkseni hänelle unessa määrännyt. Parempaa bisnestä sen sijaan tekevät paikalliset matkailuyrittäjät ja ravintolat, joka ovat kuulemma nostaneet hintojaan räikeän paljon kansanvaelluksen alettua.

Hämmentävää tässä kaikessa on ihmisten usko ja opettajamme usko aineen tehoon. Itse kuuntelimme tarinaa huulet soikeana epäuskosta. Missä ovat todisteet? Ovatko ihmiset käyneet lääkärintarkastuksessa? Näillä seikoilla ei tuntunut olevan vaikutusta professorimme uskoon, joka sanoi itsekin yrittävänsä matkustaa paikan päälle ensi viikolla. Tästä heräsi kyllä kysymys, että miksi hänellä on niin suuri tarve uskoa lääkkeen tehoon ja mikä sairaus hänellä yllä mainituista mahtaakaan olla? No, hänen matkustussuunnitelmistaan riippuu, koska sosiologian luentomme jatkuvat. Toivottavasti hän ilmoittaa ajoissa onko meillä lomaviikon jälkeen luentoja, niin tiedämme koska palata kampukselle. Aikataulusta riippumatta tuskin taidamme piipahtaa Arushassa katsomassa kansanvaellusta. Ehkä onkin hyvä, että olemme suuntaamassa vähän eri konnuille, niin emme jää paikallisten lääkkeenmetsästäjien jalkoihin :)

Suorittamista

Täällä sitä ollaan edelleen. Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt siivillä ja toisaalta että olisin ollut täällä ikuisuuden. Toisaalta tuntuu aivan kuin itse täällä olo ei olisi vielä alkanutkaan ja että kurssitkin vasta käynnistyvät. Hirvittää ajatella, että jäljellä on vain tietty määrä viikkoja ja sitten koittaa kotiin paluu. Toisaalta en malta odottaa sitä. Odotan innolla, että äiti ja Tiina tulevat tänne, mutta silti en halua odottaa sitä, koska sen jälkeen viikkoja on enää jäljellä niin vähän. Lisäksi monet ovat sanoneet, että kun saa tänne vieraita niin se ei tunnu alkuunkaan lomalta, vaan olo on kuin matkaoppaalla, joka on vierailun päätteeksi aivan kuitti. Tunnelmat ovat siis kaikin puolin sekavat, mutta olkoot.

Kun ajattelee eteenpäin, niin tuntuu että olisi vielä hurjasti nähtävää ja koettavaa. Tuntuu, että koko ajan pitäisi tehdä ja kokea enemmän. Vaikka varmasti ihan tässä arjessakin riittää näkemistä. Todellisuudessa pitäisi lopettaa murehtiminen ja nauttia hetkestä, mutta se ei kuulu vahvuuksiini. Olen aina miettimässä jatkoa. Asioiden hyvyyden tajuan vasta jälkikäteen kun muistelen tapahtumia. Tapahtumahetkellä harva asia tuntuu loistokkaalta.

Täällä Darissa asiat tuntuvat jo sangen arkipäiväisiltä. Oppinsa ja kokemuksensa huomaa vasta, kun paikalle saapuu kokemattomampia matkaajia. Silloin vasta tajuaa, että ne asiat mitä muut hämmästelevät ovat itselle jo niin rutiinia, ettei asiaa vaivaudu edes kommentoimaan. Sellaisina hetkinä palaa mielessään hetkeksi takaisin siihen aikaan, kun oli itse juuri saapunut tänne ja jokainen daladala-matka tuntui suurelta seikkailulta.

Matkan aikana olen varmasti jo nyt muuttunut ihmisenä, eikä se ole mikään ihme. Muutosta on vaikea huomata itse, mutta luulen että se valkenee hyvin, kun saan tänne vieraita tai kun palaan kotiin. On jännittävää nähdä, miten itse käyttäytyy Suomeen palatessaan ja tuntuvatko kaikki asiat aivan vierailta. Olen kuullut, että toiset linnoittautuvat neljän seinän sisään vaihdosta palatessaan eivätkä halua nähdä ketään ja toiset tapaavat heti kahtena ensimmäisenä päivänä kaikki kaverinsa läpi. Voi käydä vaikkapa niin, ettei kavereiden kanssa tunnu olevan enää mitään yhteistä tai kenties niin, että kaikki länsimaalaiset asiat tuntuvat yhdentekeviltä ja turhilta. Täällä kun asiat ovat jotenkin todella erilailla, mutta silti elämä on yllättävän samanlaista. Tai sitten minä olen vain jo niin tottunut elämään täällä, että vain harvat asiat todella hetkauttavat. Siksi tuntuukin vaivalloiselta vastailla ihmisten kyselyihin, että miten täällä Afrikassa menee. Itse kun olen vain yksi henkilö Tansaniassa, enkä voi vastata koko Afrikan puolesta. Toisaalta täällä ei tapahdu mitään ja toisaalta asioita tapahtuu niin tiukkaan tahtiin, että ei jaksaisi selittää.

Kampuksella riittää rappusia.

Nyt alkavalla viikolla meillä on kursseista välikokeet, minkä jälkeen on viikon loma ja lähdemme taas uusille apajille keräämään kokemuksia. Silloin suuntaamme Viktoriajärven rannalle Mwanzaan, josta menemme todennäköisesti laivalla Bukobaan. Sieltä sitten nokka kohti Ruandaa, jossa menemme luonnonpuistoon katsomaan vuorigorilloja. Aikataulusta riippuen sen jälkeen haaveissa olisi käydä Nairobissa ja Mombasassa, mutta luulen että kalenteri asettaa hienoiset rajat reissullemme. Eikä sitä rahaakaan nyt ole loputtomasti lompakossa odottamassa.

Väliviikon jälkeen haaveissa olisi palata vain hetkeksi koulunpenkille ja suunnata sitten Sansibarille ja Victoria fallseille. Ja ainiin, siellä Etelä-Afrikassakin piti käydä jossain välissä.