Matkustan ympari Afrikkaa

Puolitoista viikkoinen matkamme Viktoriajarven suunnalle ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Torstaina aamulla lentokentalle suunnatessa olo oli aikamoisen heikko, kun ruoka ei ollut pysynyt sisalla vuorokauteen. Matkaa en kuitenkaan halunnut jattaa valista, silla arvelin vatsaongelmien hellittavan suhteellisen nopeasti. Niinpa mina, Salla ja Katariina lensimme Dar es Salaamista Pohjois-Tansaniaan Viktoriajarven rannalla olevaan Tansanian toiseksi suurimpaan kaupunkiin Mwanzaan. Lennoista maksoimme 98 000 shillinkia, eli noin 50 euroa.

Mwanzassa jaksoimme ihailla jonkin aikaa jarvea ja kaupungin siisteytta, mutta suuntasimme ajoissa nukkumaan, koska tiesimme etta bussimme lahtisi todella aikaisin kohti Ruandaa. Yovyimme kristillisessa hostellissa, jonka vastaanoton henkilon kanssa olimme sopineet, etta han heittaisi meidat aamulla aikaisin bussiasemalle. Niinpa hyppasimme ylos sangyistamme perjantaiaamuna 3.45 ja lahdimme katsomaan pitaisiko kyyditsija lupauksensa. Kyseista henkiloa ei kuitenkaan nakynyt missaan. Siinapa sitten pimeassa lahdimme etsimaan missa han mahtaisi olla tai mista saisimme toisen kyydin. Onneksi asioilla on tapana jarjestya ja saimme vartijan tilaamaan meille taksin, jolla ehdimme mainiosti bussiasemalle. Bussin kohti Benacoa alkaa lastaamaan matkustajia 4.30, ja lahtea 5.00, mutta viiden maissa bussia ei viela nakynyt. Afrikkalaiseen tapaan se lahti 5.30. Tuo oli kuitenkin pieni aikataulusta myohastyminen takalaisittain!

Bussimatka oli kaikkinensa aikamoinen kokemus, silla ikkunat hakkasivat kohdallani toisiaan vasten melkoisen kovaa, minka lisaksi bussin kova-aanisista soitettiin sarisevaa paikallista musiikkia. Istuttuamme bussissa vaivaisen vartin ihmettelimme minne paikalliset menevat, kunnes meidatkin kaskettiin ulos bussista. Ulkona oli pilkkopimeaa, mutta ymmarsimme toisten valkonaamojen avustuksella, etta menisimme lautalla Viktoriajarven yli, jonka jalkeen hyppaisimme ehka takaisin siihen samaan bussiin ja jatkaisimme matkaa. Paatimme kuitenkin ottaa varman paalle ja ottaa kaikki laukkumme mukaan, jos vaikka emme jatkaisikaan matkaa samalla bussilla. Hetken ehdin jo ajatella, etta vaihtaismme bussia ja paasisin istumaan paikalle, jossa en kuuroutuisi. Niin ei kuitenkaan ollut tarkoitettu kayvan.

Lautalla huomasimme, etta aurinko alkoi nousta ja totesimme jalleen kerran, etta taalla pimeys ja valoisuus tulevat todella nopeasti. Bussista noustessa oli aivan pimeaa, eika bussimatkustajien lisaksi nakynyt muita ihmisia, mutta heti kun tuli valoisaa, niin rannasta lahti veneita kalastamaan ja naiset alkoivat kantaa vetta suurissa sangoissaan. Huomasimme myos selkean eron Darin paahtavan kuumaan ilmastoon verrattuna - nyt olin kylmissani! Niinpa muotitietoisena tuuppasin paalleni kaikki mahdolliset vaatteeni housuista, hameista, pitkahihaisista ja sukista alkaen. Kylla siina nauratti, mutta kerrankin tuli kayttoa lampimammille vaatteille. Ja eiko niin, etta housut-hame yhdistelma oli muotia joskus kultaisella 90-luvulla?

Lautan alkeen bussimatka jatkui ensin isompaa tieta ja sitten pienempia ja yha kiemuraisempia hiekkateita, jota kuski ajoi luvattoman kovalla vauhdilla. Heikompaa olisi hirvittanyt ja niin tavallaan hirvitti minuakin, mutta taalla vauhtia surempi huolenaihe lienee teiden ja bussien kunto. Tuntuu olevan enemmankin saanto kuin poikkeus, etta bussit hajoavat matkan varrella. Hyvalla lykylla ne saadaan korjattua saman paivan aikana ja matka jatkuu. Taalla bussien aikatauluihin ei kannata luottaa ja sen vuoksi ei ollakaan tehty matkalle tarkempia sunnitelmia. Ja niinpas vaan siina kavikin, etta meidankin bussimme hajosi matkalla keskella ei mitaan, mutta onneksi korjaukseen ei mennyt kuin jokunen tunti. Korjaukseen osallistui kymmenkunta mustaa miesta ja tohina oli kova. Matkan taas jatkuessa kuljettajan kaasujalka oli aivan yhta herkassa ja jatkoimme hienoissa vuoristomaisemissa, kunnes saavuimme illtapaivalla maaranpaahamme Benacoon. Sielta nappasimme taksin Tansanian ja Ruandan rajalle. Varsinainen raja ylitettiin kavellen, silla raja sijaitsi sillalla, jonka alla virtasi joki ja valtavat putoukset. Putouksissa vesi oli oranssiksi varjaytynytta, silla maapera on voimakkaan punaista. (Tuota kyseista punaista hiekkaa tuntui loytyvan bussimatkan jalkeen suusta ja tavaroista kilokaupalla.)

Itse viisumin kanssa oli pienoisia ongelmia, kun ensin piti menna yhdelle luukulle nayttamaan papereita, siten maksamaan toiselle luukulle ja sitten nayttamaan maksukuittia viela sille ensimmaiselle luukulle. Vasta sitten saimme viisumit, joista pulitimme 60 jenkkidollaria. Tallaisissa tilanteissa on todella vaikea tietaa, kehen luottaa, silla useat paikalliset huusivat peraamme erilaisia neuvoja. Eni myoskaan voi olla varma, etta jos maksaa jollekin tiskille tai henkilolle, etta se oli juuri oikea maksupaikka. Ehka kuvaavaa on se, etta Ruandassa ensimmainen kyltti toivottavaa matkaajat tervetulleeksi nain: Investment YES, Corruption NO.