Ihmeellinen Ruanda

Reppureissaamisessa on se hyva, etta usein tormaa muihin samaa harrastaviin tai muihin, joilta saa korvaamatonta apua. Tansanian ja Ruandan rajalla tapasimme kaksi saksalaista tyttoa ja amerikkalaisen pariskunnan, jotka olivat myos suuntaamassa Ruandan paakaupunkiin Kigaliin. Kavipa viela sellainen tuuri, etta saksalaiset olivat tyoharjoittelussa Kigalissa ja tiesivat vanhasta muistista miten paasisimme rajalta ihmisten ilmoille. Niinpa hyppasimme bussiin, jolla paasimme suoraan Kigalin ytimeen. Matkalla saimme nauttia paitsi selkeasti vehreammista maisemista, niin myos todistaa rankkasadetta. Maisemat olivat kumpuilevaa vihreaa maalaismaastoa, sen verran mita bussin huurtuneista ikkunoista pystyi nakemaan.

Kigaliin paastyamme hammastys ja huojennus oli suurta. Olimme perilla maaranpaassamme ja paikka naytti mita mukavimmalta! Alkuvaikutelma oli kaikkiaan todella positiivinen ja kaupunki katuineen vaikutti Dar es Salamiin verrattuna todella siistilta ja lansimaalaiselta. Ihmisten pukeutuminen oli siistimpaa, kadut olivat hoidettuja ja naimmepa jopa muutaman hyvin hoidetun puistonkin ja liikenne oli oikeanpuoleista. Melkein kuin olisi saapunut Eurooppaan! Ehkapa osa ansiosta kuuluu maan muovipussikiellolle. Paikallisen valuutan hankkimisen jalkeen suuntasimme uusien amerikkalaisten ystaviemme kanssa etsimaan LonelyPlanet-matkaoppaan suosittelemaa halpaa yosijaa. Paikasta jarjestyi huoneet kummallekin matkaseurueelle suhteellisen edulliseen hintaa ja hostellin sijainti oli vain muutaman sadan metrin paassa keskustasta, joten tartuimme tarjoukseen ja maksoimme suoraan yopymisen kahdelle yolle.

Lauantain haasteenamme oli hankkia niin sanotut gorillaluvat. Vuorigorillat ovat uhanalaisia, joten niita paasee katsomaan vain rajattu ihmismaara paivassa. Lysti tapahtuu kaytannossa parissa eri luonnonpuistossa Ruandassa ja Ugandassa, eika ole alkuunkaan halpaa. Perushinta gorilloista on 500 jenkkidollaria, minka lisaksi on hoidettava itselleen kyyditys puistoon ja puiston sisalla. Erilaisia halvempia hintoja voi saada sen mukaan onko Ruandan kansalainen, Tansanian kansalainen, Ita-Afrikan asukas tai opiskelija. Etukateen olin varannut luvat ja viesteissa oli vilkkunut summia 200 ja 300 dollarin valilta. Toimistoon marssiessamme elattelimme toivetta, etta saisimme neuvoteltua hinnan 200 dollariin ja yllatys olikin melkoinen, kun passit ja opiskelijakortit naytettyamme hinta tipahti 150 dollariin. Kylla siina suu vaantyi melkoiseen hymyyn!

Sunnuntaina elama naytti taas astetta valoisammalta, kun ruoka alkoi taas pysya sisalla ja maanantaille oli tiedossa retki luonnonpuistoon gorilloja katsomaan. Niinpa hyppasimme jalleen kerran bussiin, nyt maaranpaanamme oli Pohjois-Ruandassa sijaitseva Musanze ja siita viela hiukan pohjoisempana oleva luonnonpuisto Parc National des Volcanoes, jonka maisemiin perustuu myos elokuva Sumuisten vuorten gorillat. Bussimatka tarjosi taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vahan liikaakin, jos minulta kysytaan. Tie kiemurteli siksakkina vuoristossa ja oli parempi, etta keskittyi ihailemaan maisemia eika katsonut eteenpain. Ei siina auta kuin toivoa parasta ja todeta, ettei itse voi juurikaan vaikuttaa tapahtumiin. Sita paasee perille, jos on paastakseen. Aina voi lohduttautua ajatuksella, etta eivat kai ne bussit kovin usein alas rinteelta tipu tai etta kylla kuljettaja osaa asiansa. Maisemat olivat joka tapauksessa henkeasalpaavan hienot ja naimmepa matkalla myos yhden rekan, joka oli tippunut alas vuorenrinteella menevalta tielta.

Myös paikalliset linnut olivat löytäneet tiensa hienon hotellin uima-altaalle.

Musanzeen paastyamme hyodynsimme saksalaisilta saatuja tietoja ja marssimme todella hienon nakoiseen hotelliin, josta kysyimme halpaa huonetta. Niinpa he majoittivat meidat alkeelliseen takarakennukseen, joka muistutti lahinna mummolan kellaria (myos tuoksultaan). Parasta tassa oli, etta vaikka majoituimme alkeellisesti, niin paasimme kuitenkin kayttamaan hotellialueen tiloja, joihin lukeutui uima-allas. Ehkapa viela tatakin parempaa oli, etta sattumalta hotellissa majoittui myos amerikkalainen isa-tytar -kaksikko, jonka kanssa saimme sovittua kyydista luonnonpuistoon.

Seuraavana aamuna saimme taas kylmaa kyytia, kun herasimme 5.45 aamiaiselle, josta suuntasimme suoraan gorillametsalle. Luonnonpuiston porteilla meilta kerattiin luvat ja ihmiset jaettiin ryhmiin. Kukin ryhma suuntasi taman jalkeen eri vuoren juurelle katsomaan gorilloja. Meidan patikointiretkemme piti olla kohtalaista tasoa, mika kuulosti sangen lupaavalta. Halusin jonkin verran kavelya ja kiipeamista, mutta niin etta selviaisin hyvin tennareillani ja vaaleilla housuillani. Onneksemme tassa ryhmajaossa amerikkalaiset ystavamme Kim ja hanen isansa tulivat kanssamme samaan ryhmaan ja paasimme taas heidan kyydillaan. Ja melkoista kyytia se olikin! Moni ei kutsuisi niita teita teiksi alkuunkaan. Opas puolestaan nimitti pomppuista kyytia afrikkalaiseksi hieronnaksi. Pahimmalta tuntui auton puolesta, joka joutui koville jokaisen toyssyn ja valtavan vesikuopan kohdalla.

Onneksemme Kim oli taitava kuski ja tajusi ajaa tarpeeksi rauhallisesti ja paasimme vuoren juurelle. Hetken paasta hammastys oli kuitenkin suuri, kun naimme gorillojen nauttivan aamupalaa aivan puistikon alareunassa. Ne olivat laskeutuneet niin alas vuorilta, etta paikalliset oppaammekin olivat hammastyneita. Tama vei osan ilosta, silla olisi ollut kiva nahda gorillojen touhuavan syvemmalla omassa elinpiirissaan ja nahda jonkin verran vaivaa niiden loytamiseen. Mutta siina ne nyt sitten istuivat, eivatka tuntuneet valittavan alkuunkaan lasnaolostamme.

Siellä se nyt on! Kuvassa yksi turisti ja yksi vuorigorilla.

Noin puolen tunnin katselun jalkeen gorillat liikkuivat hiukan ja oppaat ehdottivat, etta jos haluaisimme nahda paremmin lauman isointa urosta, niin voisimme kivuta ylospain. Maapera oli kuitenkin todella liukas ja mutainen edellisen illan kaatosateesta, eika metsalla ollut valmiita polkuja. Olosuhteista huolimatta ihmiset olivat valmiita likaamaan itsensa ja lahtivat kipuamaan ylospain. Itse koin, etten ole niinkaan kiinnostunut nakemaan isointa gorillaa tai tekemaan samoin kuin muut, joten jain alemmas. Siina mina sitten olin kyykyssa muutaman metrin paassa vuorigorillasta, joka pisti poskeensa hyvalla ruokahalulla jotakin lehvastoa. Hienointa gorilloissa oli niiden rauhallisuus ja niista lahtevat aanet. Toinen oppaista jai kanssani alemmas ja huomasi, etta toisella puolellani oleva gorilla on lahdossa liikkeelle. Niinpa han kehoitti minua tulemaan luokseen hiukan ylemmas maelle. Pian muut laskeutuivat alemmas ja tulivat minun ja oppaan luokse. Olin todella tyytyvainen, etta paatin jaada alemmas. Tuntui, etta sain olla gorillojen kanssa hetken yksin ja katsoa niita aivan luonnollisissa puuhissaan.

Uhanalaisten vuorigorillojen katsominen luonnossa oli hieno kokemus. 500 dollarin periminen tunnin katselusta on kuitenkin aika paljon. Onneksi maksoimme itse vahemman. Itse olisin kylla valmis maksamaan vaikka enemmankin, jos voisin olla varma, etta rahat kaytetaan todella hyodyllisiin hankkeisiin. Mukavaa gorillabisneksessa on se, etta gorilloja saa katsoa vain tunnin ja niiden suojelusta ja hyvinvoinnista vaikutetaan oikeasti olevan kiinnostuneita. Gorillaturismi tuo Ruandalle mukavasti tuloja ja auttaa maata kehittymaan. Silti heraa kysymys, onko turismi eduksi vai haitaksi vuorigorilloille. Nain gorillat saavat nakyvyytta ja niiden kohtalosta ollaan kiinnostuneita, mutta milla hinnalla.

Viela maanantaina gorillametsalta palattuamme suuntasimme bussilla takaisin Kigaliin. Olimme hiukan hammentyneita gorilloista, silla olimme kaivanneet seikkailun tuntua ja metsassa rampimista. Iloisia olimme kuitenkin siita, etta saimme gorillaluvat todella halvalla ja etta saimme kyydin jarjestymaan puistoon ja takaisin. Tarjosimme amerikkalaisille matkatovereimmelle rahaa hyvitykseksi kyydeista, mutta he eivat suostuneet ottamaan pennosiamme vastaan. Niinpa olimme taas saastaneet mukavasti rahaa. Amerikkalaisilta saimme myos vinkin Kigalissa sijaitsevasta kirkossa, jonka guesthousessa voisimme yopya halvalla. Kyseisen paikan loytaminen vei luvattoman kauan, mutta perilla paastyamme olimme huojentuneita halvasta hinnasta ja otimme suoraan yopymisen kahdeksi yoksi.

Tiistaina toteutimme retken Kigali Genocide Memorial Centeriin, jonne meneminen oli ollut yksi tarkeimmista syista saapua Kigaliin ja ylipaansa Ruandaan. Kigalin katuja kavellessa on melkeinpa kasittamatonta tajuta, etta kansanmurhasta on vain viitisentoista vuotta. Nama samat kadut ovat tulvineet verta, epatoivoa ja kauhua vuoden 1994 kevaalla. Yli miljoona ihmista tapettiin noina julmina kuukausina, joina kansainvalinen yhteiso tyytyi levittelemaan kasiaan ja ihmettelemaan tilannetta. Memorial Centerissa kayminen oli pysahdyttava kokemus. Center on avattu virallisesti vuonna 2004 ja sen ovat rakennuttaneet valtio ja yksityiset jarjestot. Keskuksen pihalla oli useita puutarhoja, joista kukin oli istutettu kuvaamaan ja kunnioittamaan julmuuksissa menehtyneita. Talon edustalla oli myos suuret joukkohaudat.

Apinapatsas, jolla on kännykkä jotta hän voi viestiä Ruandan kauheuksista maailmalle, jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi.

Sisalla nayttely koostui koskettavista kuvista, videoista ja teksteista, joita katsoessa liikuttuu kovettuneempikin henkilo. On kasittamatonta mihin kaikkeen ihmiset pystyvat, kuinka vahan aikaa tapahtumista on ja toisaalta on uskomatonta, miten ihmiset selviavat. Naillakin kaduilla kavelee ihmisia, jotka ovat todistaneet julmuuksia ja karsivat niista koko loppuikansa. Vanhemmat siirtavat kokemaansa ja traumojaan huomaamattaan lapsille ja tuhannet orvoiksi jaaneet sulattelevat kokemaansa viela pitkaan. Vaikka kansanmurha on ohi ja Kigali on talla hetkella oikein turvallinen ja rauhallinen kaupunki, niin pinnan alla arvet ovat varmasti syvalla. Onneksi ihmismielella on kasittamaton kyky unohtaa ja toipua. Noita hurjia tapahtumia emme saa tekemattomiksi, mutta varmasti me kaikki voimme auttaa edes jotenkin. Kunkin taytyy vaan keksia oma tapansa auttaa ja jakaa omastaa niille, joka ovat suuremmassa tarpeessa. Itse olen saanut viime paivina hurjasti uutta ajateltavaa ja oppia. Luulen kuitenkin, etta suurimmat ahaa-elamykset tulevat vasta ajan kanssa tai ehkapa kun istumme matkalla Kigalista kohti Ugandan Kampalaa, joka on seuraava maaranpaamme.