Kirkossa

Taalla uskonto on aivan toisessa roolissa kuin Suomessa. Bussin etu- ja takalasit julistavat jumalan sanaa ja tekstiviestit paattyvat siunauksiin. Uskonto on jotain paljon nakyvampaan ja yhteisollisempaa. Sunnuntaisin paikalliset laittavat paallensa parhaimmat vaatteensa ja suuntaavat kirkkoon.

Paatin liittya yhdeksi sunnuntaiksi kirkossakavijoiden joukkoon, silla olin kuullut melkoisia tarinoita takalaisista jumalanpalveluksista. Tietysti mielen sopukoissa vilisivat myos elokuvista tutut kuvat laulun ja kasien taputuksen tayttamista kirkoista, joissa rehevat varikkaisiin vaatteisiin pukeutuneet naiset ylistavat luojaa.

Oma vaellukseni kohti kirkkoa alkoi sunnuntaiaamuna heti seitsemalta. En tiennyt tarkalleen kirkon sijaintia, mutta ihmismassan mukana oli helppo paatya oikeaan paikkaan. Jo 7.30 saapuessani kirkolle huomasin sen olevan puolillaan ihmisia ja laulu oli jo kaynnissa. Itse kirkko ei ollut kummoinen rakennus, mutta ilmeisesti kirkolla oli jonkin verran varoja, koska tilaaan oli saatu aikaiseksi lava ja menoa kuvasi useampi liikuteltava videokamera. Kameroiden kuvaa naytettiin usealla televisiolla, vieressa soitti kunnollinen bandi ja kullakin laulajalla oli oma mikrofoni. Lisaksi tilaan oli saatu kaksi tyopistetta, jolla ahersivat ihmiset todennakoisesti aanenlaadun ja kuvan parissa.

Itse tilaisuus oli todella aanekas ja iloinen, aivan toista kuin Suomessa. Suomessa kirkko on hiljentymista varten, mutta taalla kirkossa tavataan tuttuja ja ylistetaan herraa. Meno on parhaimmillaan ja pahimmillaan kuin rock-konsertissa, kun ihmiset nostavat kasia ilmaan, taputtavat, huutavat, viheltavat, nauravat ja osoittavat muuten suosiotaan. Valilla istutaan, valilla seisotaan, valilla kosketaaan vieruskaverin kasia tai vaihdetaan niin sanotut ylaviitoset naapurin kanssa.

Villiemmilleen meno yltyi tapahtuman puolivalissa ja loppupuolella. Alku oli rauhallisempaa ja vaikutti aivan kuin ihmiset olisivat aivan omissa maailmoissaan, kun he seisoivat kadet sivulla tai ylhaalla puhuen ja laulaen itsekseen. Kirkossa kaynti vaikutti melkoisen vakavalta hommalta, silla puheen aikana kaikki kaivoivat laukuistaan esiin muistiinpanovalineet ja kirjoittivat puheen sanomaa ylos. Ihmiset vaikuttivat olevan uskonsa kanssa todella tosissaan ja täysillä mukana. Puolivalissa pitkan puheen jalkeen bandi aloitti taas soittamaan musiikkia ja yksittaiset ihmiset juoksivat lavan luokse. Ihmettelin asiaa, silla naytti aivan kuin he kavisivat koskettamassa lavan reunaa ja nayttivat takaisin tullessaan maailman onnellisimmilta. Hetken tata seurattattuani sain kiinni juonesta ja tajusin, etta he kayvat viemassa rahaa. Vaikka ihmisilla ei varmasti ollut paljoa mista antaa, niin silti he nayttivat saavan kasittamatonta tyydytysta pelkasta antamisen ilosta.

Jumalanpalveluksen loppupuolella alkoi tapahtua sita, jota olin oikeastaan mennyt kirkkoon katsomaan. Olin nimittain kuullut, etta kyseinen kirkko on hiukan erityinen ja etta siella parannetaan ihmisia. Rukoilun yhteydessa kuulin yhtakkia rysahdyksen ja nain kuinka takanani istunut nainen oli tuupertunut lattialle. Hetken jo luulin, etta han oli kuollut ja saikahdin kun hanta aloitettiin peittelemaan viltilla. Onneksi peitetta ei laitettu hanen kasvojensa paalle, joten paattelin hanen vain pyortyneen. Kukaan muu ei tuntunut kiinnittavan asiaan huomiota, joten ajattelin moisen olevan normaalia. Vieruskaverini selitti, etta joskus rukoillessa demonit tulevat esiin ja henkilo tuupertuu. Naita tuupertujia tulikin sitten useampi seuraavien minuuttien aikana ja osa heista tuupertui melkoisilla aanilla hoystettyna.

Tuntuu, etta olisi ollut helpompi olla kirkossa vain ulkopuolisena sivustaseuraajana, mutta jo heti alussa viereeni istutettiin nuori nainen, joka halusi kaantaa minulle koko touhun. Niinpa han istui vieressani sormi ojossa minua kohti ja avasi saarnan saloja. En kehdannut sanoa, etta kayn Suomessa kirkossa vain noin kerran vuodessa ja etta sekin liittyy useimmiten sukulaisen rippijuhliin tai kaverin haihin. Itselleni tama kaikki oli hitusen liikaa ja vaatii melkoista sulattelua. Olen tyytyvainen, etta kavin kirkossa ja koin jotakin sellaista, joka on tiiviisti osa paikallisten elamaa. Silti mieltani jaivat askarruttamaan monet seikat ja se, tulisko minun ylipaansa kuulua kirkkoon laisinkaan. No, ainakin kolmen tunnin istumisella vuoden kirkossakaynnit alkavat olla paketissa.

Kuinka vaikeaa voi olla yhden kortin kayttaminen?

Viime viikonloppu kului Sansibarilla, jossa vietimme ensin yhden paivan Stone Townissa ja suuntasimme sen jalkeen pohjoisen upeille rannoille Kendwaan. Matka taittui tietysti takalaiseen tapaan daladalalla, jossa oli sisalla enemman ihmisia kuin laki sallii. Taalla onkin vitsi, etta kuinka paljon ihmisia mahtuu yhteen daladalaan ja vastaus on, ettei daladala ole koskaan taysi. Aina pysahdytaan tien viereen haalimaan lisaa matkustajia, otetaan ihmisia kyytiin mita kummallisemmista paikoista ja odotellaan matkustajia, jotka kavelevat kaukana eivatka kiirehdi ollenkaan noustakseen kyytiin.

Kendwa oli yksi hienoimmista nakemistani rannoista, silla hiekka oli todella hienoa ja vesi kirkasta. Lisaksi hyvana puolena saaren pohjoisosassa on se, etta siella lasku-ja nousuvesi eivat vaikuta, joten uimaan paasee mihin kellon aikaan tahansa. Kendwan hyvista puolista huolimatta paikasta jai ristiriitaiset fiilikset huonon palvelun vuoksi. Lauantaina illalla suuntasimme viereiseen hotelliin illalliselle isolla porukalla. Meita oli noin kymmenen ihmista, silla myos jenkkivaihtarit olivat tulleet kyseiselle rannalle juhlistamaan yhden heista syntymapaivaa.

Kuten arvata saattaa, niin ruokailun lopuksi seurasi melkoinen hardelli, kun tarjoilija yritti saada laskua kohdilleen. Hotellilla oli melkoisen fiksun tuntuinen systeemi, etta illan aluksi ladataan kortille rahaa ja korttia nayttamalla pystyy sitten illan kuluessa maksamaan juomia ja ruokia. Itse latasin omalle kortilleni sen verran rahaa, etta se riittaisi illalliseen ja muutamaan juomaan. Mutta kuinkas kavikaan, niin ruokailulasku oli aivan solmussa ja sen selvittelyyn meni yhtaan liioittelematta kaksi tuntia. Kun vihdoin sain oman osuuteni hoidettua ja he hoylasivat kortiltani rahat, marssin baaritiskille tilaamaan siideria. Ilmeeni oli kylla nakemisen arvoinen, kun baarimikko ilmoitti, ettei kortillani ole enaa rahaa. Siitapa tulistuneena marssin takaisin ruokailupuolelle valittamaan asiasta. Pitkan taistelun ja vakuuttelun jalkeen sain heidat uskomaan, etta he olivat tehneet virheen ja naytin heille jopa kuitit tekemastani latauksesta. Niinpa he sanoivat korjaavansa asian ja lataavansa minun kortilleni osan rahoista ja osan kaverini kortille. En tieda miksi he toimivat nain oudosti, mutta paattelin sen johtuvan siita, etta heidan on vaikea palauttaa kortille rahaa.

Seuraavaksi marssin kaverini kortti kadessani baaritiskille ostamaan juomaa ja sain ostettua juoman. Siinapa ajattelin, etta nyt homma oli mennyt oikein ja kaikki kadenvaannot oli suoritettu. Seuraavaa juomaa ostaessa minulle kuitenkin sanottiin, ettei kortillani ole rahaa. Ei siina auttanut muu kuin menna takaisin ruokalipuolelle valittamaan asiasta. Tassa vaiheessa aloin olla jo niin arsyyntynyt, etta marssin suoraan tiskin toiselle puolelle ja menin koputtamaan tarjoilijaa olkapaalle. Tietysti siina vaiheessa paikalla oli toinen tarjoilija, jolle tilanteeni oli aivan uusi, eika han meinannut uskoa asiaani vaan kysyi olisiko minulla nayttaa kuittia. Kerroin antaneeni kuitin pois, kun valitin edellisen kerran ja etta tama oli jo kolmas kerta kun he ovat tehneet virheen. Han naytti minulle koneen naytolta, mita he olivat veloittaneet minulta ja etta olin syonyt muun muassa keittoa. Sanoin noin kaksitoista kertaa, etten ole syonyt keittoa ja etta heilla on systeemi aivan sekaisin. Lopulta pitkan taistelun jalkeen tarjoilija pyysi minua tulemaan kanssaan baaritiskille ja kaski heita antamaan minulle haluamani juoman. Tietysti he halusivat tasta juomasta myos hiukan rahaa, mutta sanoin etta nain surkealla asiakaspalvelulla he ovat minulle velkaa ainakin yhden juoman ja etta jos tallaista tapahtuisi Suomessa, niin hotelli hyvittelisi asiaa vaikkapa lahjakortilla tai jollakin muulla hyvityksella.

Itse asiassa kyseisen hotellin omistaja on suomalainen, joten tekipa mieleni laittaa hiukan palautetta menemaan, mutta viela toistaiseksi olen hillinnyt itseni. Hienoa, etta heilla on hotellissa tuollainen moderni systeemi, mutta eipa siita ole paljon apua, jos sita ei osata kayttaa.

Hhmm, what should I eat today?

Täällä yliopiston kampus levittäytyy laajalle. Ihan yhtä laajalle ei levity sen ruokaloiden valikoima, joka säilyy päivästä toiseen samana.Tarjolla on riisiä höystettynä herneillä, lihalla tai kalalla. Höystettynä tarkoittaa
tässä tapauksessa sitä, että lautaselle laitetaan valtava kasa riisiä ja sen päälle kolme
pientä lihapalaa, jotka pyörivät suussa pidempään kuin purukumi.

Täällä ruoka-annoksien hinnat pyörivät 700 ja 3 500 shillingin välillä, mikä tarkoittaa maksimissaan paria euroa. Jos annokseensa haluaa lihaa, nostaa se välittömästi annoksen hintaa monella sadalla prosentilla. Liha on kallista ja siinä suurinta osaa näyttelevät luut ja läski. Siksi täällä monet syövätkin pääosin kasvisruokaa. Itsekin otan usein pelkät ranskalaiset tai pelkkää spagettia. Eihän se terveellistä ole, mutta jotain on syötävä.

Tällä tiskillä valmistuu ranskalaismunakas.

Pääruokalassa useimmat pöydät ovat metallia ja tuolit muistuttavat eriparisia puutarhatuoleja. Ruokalassa on useampi jonotuspaikka ja yksi erillinen tiski juoman ostoon. Yhdellä tiskillä valikoimaan kuuluvat ainoastaan riisipohjaiset annokset. Toisella tiskillä valikoimaan kuuluvat ranskalaiset perunat ja munakas, minkä lisäksi
siitä saa näiden yhdistelmää chipsi mayaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jo kertaalleen kypsennetyt perunat laitetaan pannulle, sitten päälle öljyä ja pari kananmunaa, niin ranskalaismunakas on valmis. Tätä herkkua voi maustaa ketsupilla, chilikastikkeella tai suolalla, eivätkä paikalliset arkaile ketsupin käytön kanssa. Jos munakkaan haluaa ottaa mukaan, niin se pistetään sellaisenaan rullasta otettavaan mustaan
muovipussiin. Ja ei kun kotiin nauttimaan ruokalan antimista!

Kolmannella tiskillä voi hyvänä päivänä törmätä spagettiin tai ugaliin. Ugali on paikallista valkoista maissipuuroa, jota paikalliset näyttävät syövän hyvällä ruokahalulla, mutta jota en ole yhdenkään vaihto-opiskelijan nähnyt syövän. Itse olen toistaiseksi vältellyt sitä, mutta kait sitä on jossain välissä maistettava.

Kampusruokaloiden ehdottomasti parasta antia ovat hedelmät. Tuoreita eksoottisia hedelmiä saa ison lautasellisen 1 000 shillingillä eli 50 sentillä, kunhan osaa valita kuinka monta siivua haluaa mitäkin eksoottista herkkua. Valinnan vaikeuden lisäksi esteenä saattaa olla kielimuuri, mutta onneksi sormilla voi osoittaa mitä haluaa ja kuinka paljon. Yleensä yritän tilata swahiliksi ja hedelmiä pilkkovilla pojilla on hauskaa. Olenkin vastatoimena päättänyt yrittää opettaa heille suomea, niin huomaavat ettei uuden kielen oppiminen käy ihan hetkessä.

Hedelmätiskillä on tarjolla ananasta, mangoa, banaania, kurkkua ja vesimelonia. Hedelmät ovat kova hitti vaihto-opiskelijoiden keskuudessa, sillä ne tuntuvat olevan ainoa vitamiinipitoinen ja jokseenkin virkistävä vaihtoehto. Harmiksemme hedelmatarjonta on muuttunut viimeisen viikon aikana niin, etta ananakset ja mangot ovat poistuneet valikoimista. Joku selitti muutosta silla, ettei nyt ole noiden hedelmien sesonki ja ne ovat kalliimpia. Tilalle on ilmestynyt paarynaomenoita ja avokadoja. Nekin ovat maittavia, mutta eivat mitaan verrattuna makeampiin aiemmin tarjolla olleisiin hedelmiin.

Suurta hilpeyttä täällä herättävät ruokailuvälineet. Hedelmät, ranskalaiset ja munakkaat syödään hammastikuilla. Riisit ja spagetti sen sijaan nautitaan lusikalla tai haarukalla. Haastavaa tässä on se, että ruokailuvälineet on ongittava kiehuvan kuumasta vedestä grillauspihtejä apuna käyttäen. Hygieenistä, mutta haastavaa. Usein saa todistaa näkyä, että paikallinen onkii välineet myös jonossa seuraavana tulevalle valkonaamalle.

Hygieniaa saattaa kyseenalaistaa, kun näkee ruokalassa pörräävän enemmän kärpäsiä, kuin mihin olen törmännyt suomalaisella maatilalla (terveisiä vaan Ruukkiin). Eivätkä kärpäset ole yksin, myös niiden isommat kaverit - apinat - käyttävät samaa ruokalaa kanssamme.

*Sama teksti hiukan lyhennettynä on julkaistu myös viimeisimmän Tekniikka&Talous -lehden Pulpetti-palstalla.

Rakkaat ystavamme valikokeet

Viimeisella viikolla ennen valiviikkoa (eli viikon taukoa) meilal piti olla kustakin kurssista valikoe. Vain yhdessa aineessa olimme paasseet niin pitkalle, etta kokeen pitamisessa oli tolkkua. Niinpa matkaa edeltavalla viikolla teimme International relations -kurssin valikokeen ja melkoinen koe se olikin! Kokeessa kysyttiin mita ihmeempia nippelitietoja, kuten yksittaisia vuosilukuja, jarjestojen nimia ja henkiloiden titteleita. Suosikkikysymykseni ylitti kylla monen ymmarryksen ja heratti melkoista hammennysta, silla paperilla oli lause ja kysymys kuului: who wrote this? Voisin viela ymmartaa moisen, jos nuo olisivat olleet maailman historian kuuluisimmat sanat, jotain jonka kaikki olisivat oppineet jo lastentarhassa. Mutta ei! Kun luettavana on parikymmenta englanninkielista artikkelia, niin ei tunnu alkuunkaan reilulta kysya tuollaista. Itse lukiessani pyrin hahmottamaan kokonaiskuvan ja isot linjat. Tuntuu paljon oleellisemmalta hahmottaa kokonaisuus, kun tietaa yksittaisen kirjoittajan nimi.

Onneksi tentin aiheuttama ahdistus unohtui reissatessa naapurimaissa. Iloinen yllari odotti kuitenkin kotiin palatessa, kun opettaja ilmoitti arvostelleensa kokeen todella tiukasti. Kutsui arvostelua itse jopa ilkeaksi. Niinpa siina sitten kavi, etta kymmenen pisteen kokonaissaaliista olin onnistunut saamaan haaviini 3,6 pistetta. Vaikka olin lukenut kaiken annetun materiaalin ja ollu lasna jokaikisella luennolla ja seminaarikerralla. Silla ei paljon juhlita, kun kurssin aikana olisi saatava kasaan vahintaan 16 pistetta, etta paasee edes osallistumaan kokeeseen. Eika siina mitaan, etta jaisi kurssi suorittamatta, mutta vaihtostipendilomakkeen allekirjoittaessani sitouduin suorittamaan tietyn maaran opintopisteita. Ei paljon huvittaisi maksaa 2000 euroa takaisin.

Koepaperiani lapikaydessa huomasin, etta en ollut saanut muutamasta vastauksestani pisteita, vaikka mielestani ne loytyivat suoraan materiaaleista. No, minapa tasta innostuneena marssin luennon jalkeen opettajan puheille kysymaan mista kiikasti. No, hanpa vain totesi minulle nain: This could have been explained better. Siina vaiheessa vereni kiehui aikamoisilla kierroksilla, silla tiesin tasan tarkkaan missa kohtaa tekstia nuo asiat esiintyivat. Mutta ilmeisesti olin ilmaissut ne vaarilla sanavalinnoilla tai sitten han vain paatti olla ilkea. Mene ja tieda sitten! Tuntuu epaoikeudenmukaiselta, silla englanti ei ole aidinkieleni, enka osaa ilmaista ajatuksiani englanniksi yhta sujuvasti kuin suomeksi. Kiireessa kirjoittaessa tulee virheita, se on mielestani selva ja siita oppii ja kehittyy, mutta ihmettelen suuresti mika kyseisen opettajan mielenlaatu on. On vaikea ajatella, etta pikkudetaljeihin keskittyva ilkeasti arvosteltu koe nostaisi kenenkaan opiskelumotivaatiota ja saisi yrittamaan kovemmin.

Viimeinen niitti arkkuun saatiin tanaan, kun han luennon lopuksi jakoi meille paperit kotitehtavaa varten. Maanantaiksi pitaisi raapustaa monen sivun kirjoitelma Afrikan Unionista ilman minkaanlaista ennakkovaroitusta. Opettajan mukaan voisimme lukea ylimaaraisia materiaaleja, joita han voisi meille sahkopostitse lahettaa ja voisimme ladata netista lisamateriaalia. Anteeksi nyt vain, mutta kohteleeko han samalla tavoin paikallisia opiskelijoita? Olettaako han, etta myos heilla on netti ja tietokone kaytossaan tai etta he saavat parissa paivassa kasaan kirjoitelman? Tietyt tehtavat kylla ymmarran, mutta puun takaa tulevat ovat liikaa. Tietyista tehtavista on ilmoitettu heti kurssin aluksi ja kaikki kurssilla olevat tietavat mika pelin henki on, mutta tuollaiset ylimaaraiset tehtavanannot ylittavat ymmarrykseni. Varsinkin kun kurssista saa vain 3 unittia eli noin 5 opintopistetta.

Itse nousin hiukan opettajaa vastaan, kun kysyin tehtavanannon lopuksi odottaako han todella meidan tekevan moista maanantaiksi. Tekisi mieli protestoida tehtavanantoa vastaan ja jattaa tekematta, mutta katsotaan nyt. Ehka huomenna mieleni on tyyntynyt ja tartun tehtavaan.

Toisen aaripaan ylivaativaan ja suorituksia vahtaavaan politiikan kurssin opettajaamme tuo sosiologian professorimme. Han lukee kirjasta aaneen kunkin lauseen viiteen kertaan, minka vuoksi olemme kahden kuukauden aikana ehtineet kasitella kirjasta vain kaksi kappaletta. Taman lisaksi han kysyy vahan valia: Are we together? Is this clear to everybody? Is this good question for the test? Sosiologian kurssin valikokeen oli maara olla loman jalkeen, mutta opettaja ilmoitti lomailevansa ja matkustavansa Arushaan. Ei siina muuten mitaan, mutta tama olisi ollut kiva tietaa hyvissa ajoin, niin olisimme voineet pidentaa myos omaa lomaamme. Lisaksi heti loman jalkeen oli oma vuoroni palauttaa ja esitella seminaarityoni. Itse olisin mieluusti hoitanut esiintymisen pois alta ja laittanut ruksin seinaan, etta yksi asia on hoidettu, mutta ei.

Myos talla viikolla opettaja ilmoitti luentopaivan aamuna olevansa yha reissussa, joten kokeemme siirtyi taas tuonnemmaksi. Itseani moinen venkslaaminen ja oman loman pitaminen turhauttaa. Olisi kiva hoitaa ensin tyot pois alta ja rentoutua sen jalkeen. Niinpa ehdotin opettajalle, etta pitaisin esitykseni ryhmalle, vaikka han ei olisikaan paikalla. Onneksi tama sopi Dr. Lyimolle ja nyt esitys on onnellisesti takanapain. Valikoe tosin haamottaa viela edessapain, mutta en aio ottaa siita stressia, silla ei ole alkuunkaan minun vikani ettei sita ole pidetty viela. Menkoon se omalla painollaan ja miten menee. Jos opettaja on tuollainen ja tuolla tasolla, niin ei han voi mielestani vaatia ihan hurjia meilta opiskelijoiltakaan.

Periaatteesta

Tanaan aamulla suunnattiin Katan kanssa kohti keskustassa olevaa niin sanottua kangakatua. Kyseessa on siis katu, jolla myydaan paljon kitengeja ja kangoja. Kitenget on isompia kangaspaloja, joista teetetaan usein mekkoja ja kangat pienempia kankaita, joita naiset kietoo ymparilleen esimerkiksi hameeksi. Afrikkalaiseen tyyliin kummatkin kankaat on varikkaita ja kuviollisia ja valikoimat on valtavat. Itse olen aiemmin ostanut jo kaksi kitengea, mutta en ole viela saanut aikaiseksi teetattaa niista vaatteita. No, pikkuhiljaa pikkuhiljaa.

Kankaiden naprailyn lomassa meidat yllatti tietenkin jano. Napattiin siina sitten kylmat kokakolat ja maksettiin vahan isommilla seteleilla. Hetken paasta poika/mies saapui takaisin ja antoi vaihtorahat. Ihmettelin, koska olin maksanut 2 000 shillingin setelilla ja sain takaisin vain 1 400 shillinkia. Limsat maksavat taalla 500 shillinkia ja tuo sama hinta luki myos kyseisessa paikassa. Tivasin muutaman otteeseen miksi sain liian vahan takaisin. Asiaa selviteltiin ja han vaitti, etta hinta olikin 600 shillinkia. Sanoin, etteivat he voi ottaa minulta moista hintaa, kun kylmakaapin ovessa on iso tarra, joka ilmoittaa hinnaksi 500 shillinkia. Aluksi he eivat suostuneet antamaan vaatimaani 100 shillinkia, mutta ihan periaatteesta paatin vaatia sita sitkeasti.

Naissa asioissa olen sitkea - ehka liiankin sitkea! Ajattelin, etten poistu paikalta ennen kuin saan oikean summan vaihtorahaa. Tassa vaiheessa Katariina oli ehtinyt jo poistua kojuille jatkamaan kankaiden katselua, mutta minapa vain sain lisaa tuulta vaatimuksilleni. Kyseessa ei ollut missaan mielessa suuri raha ja sekin olisi varmasti ollut paljon tarkeampi heille kuin minulle, mutta paatin pitaa pintani. Jos he kuvittelevat, etta he voivat ottaa kaikilta ylimaaraista (tai kaikilta valkonaamoilta), niin siina he ovat vaarassa. Lopulta sain kuin sainkin rahani, ja myos Katariinan, vaihtorahat. Tuntui, etta oikeus oli voittanut ja suuri taistelu oli paattynyt voitokkaasti!

Kuhiseva Uganda

Ruandan jalkeen otimme taas aikaisen lahdon, talla kertaa maaranpaana Ugandan paakaupunki Kampala ja kulkuvalineena bussi. Kampalaan saapuessa shokki oli melkoinen, vaikka afrikkalaista elamanmenoa olikin tullut seurailtua jo muutaman kuukauden ajan. Kaupungin keskusta oli kuin kuhiseva likainen muurahaispesa. Punainen maapera oli muuttunut sateen jaljilta oranssiksi mutavelliksi. Aikomuksenamme oli nostaa keskustasta paikallista valuuttaa ja suunnata sitten hiukan kauemmas etsimaan halpaa yosijaa. Siina keskustassa ollessa tuli kuitenkin mieleen, etta olisi kaikkien kannalta jarkevinta yopya ihan keskustassa. Siten voitaisiin liikkua enemman yksinamme, eika liikkumiseen menisi aikaa eika rahaa.

Siinapa sitten marssin hienon nakoiseen hotelliin rinkka selassa neuvottelemaan hinnasta. Alkuperaisesta hintatarjouksesta tultiin kylla rutkasti alaspain, mutta kauppoja ei silti syntynyt. Seuraavaksi huomasin kyltin, jossa mainostettiin kulman takana olevaa ensiluokkaista majoitusta. Siinapa sita oli ensiluokkaista kyllikseen, kun paikka naytti pahimmalta rotanloukulta ikina! Hinta olisi kylla ollut kohtuullinen, mutta joku raja sentaan touhussa. Yopaikan alhaalla ollut vartija huomasi ilmeena poistuessani ja sanoi voivansa suositella muutamaan parempaa paikkaa, joissa hintapyynnot ovat inhimillisia. Kylla nauratti, etta jos edes hostellin/hotellin vartija ei voi suositella kyseista paikkaa, niin silloin se on kylla rotanloukku sanan varsinaisessa merkityksessa. Niinpa tama herra lahti opastamaan meita ja loysimme kivan hotellin kohtuu hintaan.

Ongelmaksi muodostui, ettei heilla ollut kolmen hengen huoneita tai ylimaaraisia patjoja. Luulimme kuitenkin neuvotelleemme itsellemme mukavaan hintaan kolmen hengen huoneen. Kavimme tsekkaamassa huoneemme ja olimme enemman kuin onnellisia siita, etta olimme kerrankin HOTELLISSA emmeka ehka tormaisi vessareissuilla torakoihin. Ulos lahtiessamme kavimme viela sanomassa respaan, etta jatamme avaimemme siihen, jotta he voivat laittaa kolmannen sangyn huoneeseen valmiiksi. Mutta mita ihmetta, miksi he katsoivat meita niin hammastyneina? Kavikin ilmi, ettei heilla ollut aikomustakaan tuoda kolmatta sankya tai edes patjaa huoneeseen. Niinpa siirsimme kaksi yksittaista sankya vierekkain ja nukuimme kaikki kolme samassa parisangyssa. Nain katevasti kahden hengen huoneesta tulee kolmen hengen huone!

Seuraavat viisi paivaa kuluivatkin sitten keskustan hulinaan totutellessa. Tavallaan tuntui kuin olisi ollut kovinkin lannessa, silla ihmiset tervehtivat sanomalla Hello, how are you? Toisaalta tuntui, etta olimme lahes ainoat valkoihoiset ja saimme sen vuoksi vahan liikaakin huomiota. Ihmiset huutelivat peraamme mzungu (valkoinen, eurooppalainen) vahan liiaksikin ja aina kun vahingossa sattui katsomaan kojuun painkaan, niin sielta jo huudeltiin Hello customer! Tallaista huutelua jaksaa aikansa,mutta pidemman paalle se alkaa olemaan aikamoisen rasittavaa. Niinpa mina sisukkaana tyttona yksi paiva paadyin valistamaan paikallisia kenkamyyjia, etta ehkapa kaikki asiakkaan eivat tykkaa noin hyokkaavasta ja paallekayvasta myyntitaktiikasta. Sanoin, etta olisi ehka valilla parempi antaa katsoa rauhassa kuin hyokata heti kimppuun myymaan aivan kaikkea ja tarjota niita vielapa mzungu-hintaan (eli tuplasti kalliimmalla). Ei tainnut menna oppi ihan perille, silla myyjat alkoivat keskustella ja naureskella kiivaasti swahiliksi. Siina vaiheessa paatin aanestaa jaloillani ja suunnata muualle.

Ruokailukokemuksemme olivat Ugandassa huomattavasti parempia kuin Ruandassa. Ehka osa ansiosta kuuluu paremmalle englanninkielen taidolle. Ruandassa ruoan tilaaminen ja saapuminen oli lahes joka kerta melkoisen vaivan ja seikkailun takana. Kun yritit saada menua, tarjoilija kysyi: meat? Kun sait tilauksen tehtya, ruokaa ei tullut, se oli vaaraa tai sen tekemisessa meni toista tuntia. En silti vaita, etta Ugandassakaan ruokahuolto olisi pelannut moitteettomasti. Voi niita lukuisia kertoja, kun tilasimme jotakin vain huomataksemme, etta tarjoilija palasi vartin paasta kertomaan, ettei heilla ole nyt kyseista ruokaa tarjolla. Naissa maissa paras taktiikka onkin kysya heti ravintolaan saapuessa, etta mita ruokaa teilla on. Menun pitka lista ja oikeasti valmistettavat ja tarjottavat jutut ovat kaksi tyystin eri asiaa.

Uusi kokemus minulle oli Ugandassa turvatarkastukset, joita suoritettiin aina baariin mentaessa. Noina hetkina aina muisti, etta tosiaan tama maahan ei ole se kaikista vakain ja turvallisin. Muuten maa vaikutti mielestani kylla turvalliselta ja uskalsin liikkua paljon yksin. Silti Uganda ei kipua ihan suosikkikohteitteni listalle, toisin kuin Ruanda.

Ihmeellinen Ruanda

Reppureissaamisessa on se hyva, etta usein tormaa muihin samaa harrastaviin tai muihin, joilta saa korvaamatonta apua. Tansanian ja Ruandan rajalla tapasimme kaksi saksalaista tyttoa ja amerikkalaisen pariskunnan, jotka olivat myos suuntaamassa Ruandan paakaupunkiin Kigaliin. Kavipa viela sellainen tuuri, etta saksalaiset olivat tyoharjoittelussa Kigalissa ja tiesivat vanhasta muistista miten paasisimme rajalta ihmisten ilmoille. Niinpa hyppasimme bussiin, jolla paasimme suoraan Kigalin ytimeen. Matkalla saimme nauttia paitsi selkeasti vehreammista maisemista, niin myos todistaa rankkasadetta. Maisemat olivat kumpuilevaa vihreaa maalaismaastoa, sen verran mita bussin huurtuneista ikkunoista pystyi nakemaan.

Kigaliin paastyamme hammastys ja huojennus oli suurta. Olimme perilla maaranpaassamme ja paikka naytti mita mukavimmalta! Alkuvaikutelma oli kaikkiaan todella positiivinen ja kaupunki katuineen vaikutti Dar es Salamiin verrattuna todella siistilta ja lansimaalaiselta. Ihmisten pukeutuminen oli siistimpaa, kadut olivat hoidettuja ja naimmepa jopa muutaman hyvin hoidetun puistonkin ja liikenne oli oikeanpuoleista. Melkein kuin olisi saapunut Eurooppaan! Ehkapa osa ansiosta kuuluu maan muovipussikiellolle. Paikallisen valuutan hankkimisen jalkeen suuntasimme uusien amerikkalaisten ystaviemme kanssa etsimaan LonelyPlanet-matkaoppaan suosittelemaa halpaa yosijaa. Paikasta jarjestyi huoneet kummallekin matkaseurueelle suhteellisen edulliseen hintaa ja hostellin sijainti oli vain muutaman sadan metrin paassa keskustasta, joten tartuimme tarjoukseen ja maksoimme suoraan yopymisen kahdelle yolle.

Lauantain haasteenamme oli hankkia niin sanotut gorillaluvat. Vuorigorillat ovat uhanalaisia, joten niita paasee katsomaan vain rajattu ihmismaara paivassa. Lysti tapahtuu kaytannossa parissa eri luonnonpuistossa Ruandassa ja Ugandassa, eika ole alkuunkaan halpaa. Perushinta gorilloista on 500 jenkkidollaria, minka lisaksi on hoidettava itselleen kyyditys puistoon ja puiston sisalla. Erilaisia halvempia hintoja voi saada sen mukaan onko Ruandan kansalainen, Tansanian kansalainen, Ita-Afrikan asukas tai opiskelija. Etukateen olin varannut luvat ja viesteissa oli vilkkunut summia 200 ja 300 dollarin valilta. Toimistoon marssiessamme elattelimme toivetta, etta saisimme neuvoteltua hinnan 200 dollariin ja yllatys olikin melkoinen, kun passit ja opiskelijakortit naytettyamme hinta tipahti 150 dollariin. Kylla siina suu vaantyi melkoiseen hymyyn!

Sunnuntaina elama naytti taas astetta valoisammalta, kun ruoka alkoi taas pysya sisalla ja maanantaille oli tiedossa retki luonnonpuistoon gorilloja katsomaan. Niinpa hyppasimme jalleen kerran bussiin, nyt maaranpaanamme oli Pohjois-Ruandassa sijaitseva Musanze ja siita viela hiukan pohjoisempana oleva luonnonpuisto Parc National des Volcanoes, jonka maisemiin perustuu myos elokuva Sumuisten vuorten gorillat. Bussimatka tarjosi taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vahan liikaakin, jos minulta kysytaan. Tie kiemurteli siksakkina vuoristossa ja oli parempi, etta keskittyi ihailemaan maisemia eika katsonut eteenpain. Ei siina auta kuin toivoa parasta ja todeta, ettei itse voi juurikaan vaikuttaa tapahtumiin. Sita paasee perille, jos on paastakseen. Aina voi lohduttautua ajatuksella, etta eivat kai ne bussit kovin usein alas rinteelta tipu tai etta kylla kuljettaja osaa asiansa. Maisemat olivat joka tapauksessa henkeasalpaavan hienot ja naimmepa matkalla myos yhden rekan, joka oli tippunut alas vuorenrinteella menevalta tielta.

Myös paikalliset linnut olivat löytäneet tiensa hienon hotellin uima-altaalle.

Musanzeen paastyamme hyodynsimme saksalaisilta saatuja tietoja ja marssimme todella hienon nakoiseen hotelliin, josta kysyimme halpaa huonetta. Niinpa he majoittivat meidat alkeelliseen takarakennukseen, joka muistutti lahinna mummolan kellaria (myos tuoksultaan). Parasta tassa oli, etta vaikka majoituimme alkeellisesti, niin paasimme kuitenkin kayttamaan hotellialueen tiloja, joihin lukeutui uima-allas. Ehkapa viela tatakin parempaa oli, etta sattumalta hotellissa majoittui myos amerikkalainen isa-tytar -kaksikko, jonka kanssa saimme sovittua kyydista luonnonpuistoon.

Seuraavana aamuna saimme taas kylmaa kyytia, kun herasimme 5.45 aamiaiselle, josta suuntasimme suoraan gorillametsalle. Luonnonpuiston porteilla meilta kerattiin luvat ja ihmiset jaettiin ryhmiin. Kukin ryhma suuntasi taman jalkeen eri vuoren juurelle katsomaan gorilloja. Meidan patikointiretkemme piti olla kohtalaista tasoa, mika kuulosti sangen lupaavalta. Halusin jonkin verran kavelya ja kiipeamista, mutta niin etta selviaisin hyvin tennareillani ja vaaleilla housuillani. Onneksemme tassa ryhmajaossa amerikkalaiset ystavamme Kim ja hanen isansa tulivat kanssamme samaan ryhmaan ja paasimme taas heidan kyydillaan. Ja melkoista kyytia se olikin! Moni ei kutsuisi niita teita teiksi alkuunkaan. Opas puolestaan nimitti pomppuista kyytia afrikkalaiseksi hieronnaksi. Pahimmalta tuntui auton puolesta, joka joutui koville jokaisen toyssyn ja valtavan vesikuopan kohdalla.

Onneksemme Kim oli taitava kuski ja tajusi ajaa tarpeeksi rauhallisesti ja paasimme vuoren juurelle. Hetken paasta hammastys oli kuitenkin suuri, kun naimme gorillojen nauttivan aamupalaa aivan puistikon alareunassa. Ne olivat laskeutuneet niin alas vuorilta, etta paikalliset oppaammekin olivat hammastyneita. Tama vei osan ilosta, silla olisi ollut kiva nahda gorillojen touhuavan syvemmalla omassa elinpiirissaan ja nahda jonkin verran vaivaa niiden loytamiseen. Mutta siina ne nyt sitten istuivat, eivatka tuntuneet valittavan alkuunkaan lasnaolostamme.

Siellä se nyt on! Kuvassa yksi turisti ja yksi vuorigorilla.

Noin puolen tunnin katselun jalkeen gorillat liikkuivat hiukan ja oppaat ehdottivat, etta jos haluaisimme nahda paremmin lauman isointa urosta, niin voisimme kivuta ylospain. Maapera oli kuitenkin todella liukas ja mutainen edellisen illan kaatosateesta, eika metsalla ollut valmiita polkuja. Olosuhteista huolimatta ihmiset olivat valmiita likaamaan itsensa ja lahtivat kipuamaan ylospain. Itse koin, etten ole niinkaan kiinnostunut nakemaan isointa gorillaa tai tekemaan samoin kuin muut, joten jain alemmas. Siina mina sitten olin kyykyssa muutaman metrin paassa vuorigorillasta, joka pisti poskeensa hyvalla ruokahalulla jotakin lehvastoa. Hienointa gorilloissa oli niiden rauhallisuus ja niista lahtevat aanet. Toinen oppaista jai kanssani alemmas ja huomasi, etta toisella puolellani oleva gorilla on lahdossa liikkeelle. Niinpa han kehoitti minua tulemaan luokseen hiukan ylemmas maelle. Pian muut laskeutuivat alemmas ja tulivat minun ja oppaan luokse. Olin todella tyytyvainen, etta paatin jaada alemmas. Tuntui, etta sain olla gorillojen kanssa hetken yksin ja katsoa niita aivan luonnollisissa puuhissaan.

Uhanalaisten vuorigorillojen katsominen luonnossa oli hieno kokemus. 500 dollarin periminen tunnin katselusta on kuitenkin aika paljon. Onneksi maksoimme itse vahemman. Itse olisin kylla valmis maksamaan vaikka enemmankin, jos voisin olla varma, etta rahat kaytetaan todella hyodyllisiin hankkeisiin. Mukavaa gorillabisneksessa on se, etta gorilloja saa katsoa vain tunnin ja niiden suojelusta ja hyvinvoinnista vaikutetaan oikeasti olevan kiinnostuneita. Gorillaturismi tuo Ruandalle mukavasti tuloja ja auttaa maata kehittymaan. Silti heraa kysymys, onko turismi eduksi vai haitaksi vuorigorilloille. Nain gorillat saavat nakyvyytta ja niiden kohtalosta ollaan kiinnostuneita, mutta milla hinnalla.

Viela maanantaina gorillametsalta palattuamme suuntasimme bussilla takaisin Kigaliin. Olimme hiukan hammentyneita gorilloista, silla olimme kaivanneet seikkailun tuntua ja metsassa rampimista. Iloisia olimme kuitenkin siita, etta saimme gorillaluvat todella halvalla ja etta saimme kyydin jarjestymaan puistoon ja takaisin. Tarjosimme amerikkalaisille matkatovereimmelle rahaa hyvitykseksi kyydeista, mutta he eivat suostuneet ottamaan pennosiamme vastaan. Niinpa olimme taas saastaneet mukavasti rahaa. Amerikkalaisilta saimme myos vinkin Kigalissa sijaitsevasta kirkossa, jonka guesthousessa voisimme yopya halvalla. Kyseisen paikan loytaminen vei luvattoman kauan, mutta perilla paastyamme olimme huojentuneita halvasta hinnasta ja otimme suoraan yopymisen kahdeksi yoksi.

Tiistaina toteutimme retken Kigali Genocide Memorial Centeriin, jonne meneminen oli ollut yksi tarkeimmista syista saapua Kigaliin ja ylipaansa Ruandaan. Kigalin katuja kavellessa on melkeinpa kasittamatonta tajuta, etta kansanmurhasta on vain viitisentoista vuotta. Nama samat kadut ovat tulvineet verta, epatoivoa ja kauhua vuoden 1994 kevaalla. Yli miljoona ihmista tapettiin noina julmina kuukausina, joina kansainvalinen yhteiso tyytyi levittelemaan kasiaan ja ihmettelemaan tilannetta. Memorial Centerissa kayminen oli pysahdyttava kokemus. Center on avattu virallisesti vuonna 2004 ja sen ovat rakennuttaneet valtio ja yksityiset jarjestot. Keskuksen pihalla oli useita puutarhoja, joista kukin oli istutettu kuvaamaan ja kunnioittamaan julmuuksissa menehtyneita. Talon edustalla oli myos suuret joukkohaudat.

Apinapatsas, jolla on kännykkä jotta hän voi viestiä Ruandan kauheuksista maailmalle, jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi.

Sisalla nayttely koostui koskettavista kuvista, videoista ja teksteista, joita katsoessa liikuttuu kovettuneempikin henkilo. On kasittamatonta mihin kaikkeen ihmiset pystyvat, kuinka vahan aikaa tapahtumista on ja toisaalta on uskomatonta, miten ihmiset selviavat. Naillakin kaduilla kavelee ihmisia, jotka ovat todistaneet julmuuksia ja karsivat niista koko loppuikansa. Vanhemmat siirtavat kokemaansa ja traumojaan huomaamattaan lapsille ja tuhannet orvoiksi jaaneet sulattelevat kokemaansa viela pitkaan. Vaikka kansanmurha on ohi ja Kigali on talla hetkella oikein turvallinen ja rauhallinen kaupunki, niin pinnan alla arvet ovat varmasti syvalla. Onneksi ihmismielella on kasittamaton kyky unohtaa ja toipua. Noita hurjia tapahtumia emme saa tekemattomiksi, mutta varmasti me kaikki voimme auttaa edes jotenkin. Kunkin taytyy vaan keksia oma tapansa auttaa ja jakaa omastaa niille, joka ovat suuremmassa tarpeessa. Itse olen saanut viime paivina hurjasti uutta ajateltavaa ja oppia. Luulen kuitenkin, etta suurimmat ahaa-elamykset tulevat vasta ajan kanssa tai ehkapa kun istumme matkalla Kigalista kohti Ugandan Kampalaa, joka on seuraava maaranpaamme.