Lopun alku

Taas on palattu reissusta Darin ihmeelliseen maailmaan. Talla kertaa paluulla oli hiukan erilainen sivumaku, silla tiedossa oli enaa muutama paiva Tansaniaa. Kuten vanha sanonta kuluu, niin odottavan aika on pitka eika valttamatta kovin nautinnollinen. Luulen, etta nauttisin viimeisista paivista Darissa paljon enemman, jos en tietaisi niiden olevan viimeisia. Lahtoa kun leimaa jonkin tason suorittaminen. Olisi hankittava viela sita sun tata, vaikka todellisuudessa ei tarvitsisi hankkia mitaan.

On kylla myonnettava, etta tama tytto alkaa olla valmis poimittavaksi kotiin. Home, otokat ja saman ruoan syominen saavat nyt riittaa. Olen melko varma, etta yliopistolla asuminen oli hyva ratkaisu, vaikkei varmasti kaikista terveellisin. En halua edes tietaa mita hometalossa asuminen tekee elimistolle, saatika se, etta olen syonyt riisia ja ranskalaisia enemman kuin laki sallii. Jos taalla meinaisi olla pidempaan, niin kannattaisi kylla ehdottomasti suunnata asumaan jonnekin muualle. Harmittaa, etta taalta ostamani vaatteet ovat homeessa, puhumattakaan niista vaatteista, jotka toin tammikuussa mukanani. Aluksi ajattelin, etta pesen vaatteet vaikka kuuteen kertaan paastakseni eroon homeesta, mutta nyt olen tajunnut ettei home olekaan niin mukava veijari, etta se lahtisi pois pesussa. Onneksi olin kaukaa viisas, enka tuonut Tansaniaan lempivaatteitani, vaan sellaisia joista tiesin voivani luopua suhteellisen helposti. Osa vaatteista menee varmaankin roskiin, mutta kaiken vahankaan kayttokelpoisen aion lahjoittaa kerroksessani asuvalle tansanialaiselle tytolle. Aion ohjeistaa hanta, etta han saa pitaa haluamansa vaatteet, antaa ne siivoojallemme tai myyda eteenpain. Paaasia, etta tavara liikkuu ja menee hyvaan tarkoitukseen.

Fiilikset ovat kaikin puolin sekavat. Taival on ollut pitka ja taynna niin monenlaisia asioita, etta sanat ja kuvat eivat riita kertomaan. Siita olen kylla ylpea, etta sain painostettua Darin yliopistoa antamaan minulle kurssimerkinnat nainkin nopeasti ja etta paasin lapi kaikista kursseista. Nain ollen stipendirahani pitaisi olla turvattu eika Kelalla pitaisi olla mitaan sanomista suorituksiini. Epatoivoisin hetki taisi olla viikko sitten, kun kuulin ettei eras norjalainen tytto ollut vielakaan saanu kurssimerkintoja, vaikka poistui maasta ja joulukuussa. Itse tiesin tarvitsevani merkinnat suhteellisen nopealla aikataululla ja olin valmis nakemaan vaivaa asian eteen. Paatin, etten lahde maasta ilman merkintoja. Ilmeisesti taalla paras taktiikka on hankkia opettajien puhelinnumerot ja soitella naille tarpeen vaatiessa. Lahjontaan minun ei tarvinnut turvautua, vaikka sekin kavi epatoivon hetkina mielessa.

Kuten jo aiemmin totesin, alan olla kypsa Tansaniaan. Tosin luultavasti olisin kypsa ihan mihin tahansa paikkaan nain pitkan ajan jalkeen. Luulen, etta kyseessa on jonkinlainen psykologinen prosessi, joka helpottaa kotiin paluuta ja taalta lahtoa. Kun ajattelee, etta taalla asiat olivat vaikeita, on helpompi pakata laukut ja olla haikailematta vaihtoajan peraan. Tiedan jo nyt, etta tulen kaipaamaan Tansaniaa ja koko kokemusta aivan valtavasti, mutta nyt kotiin paluu on paallimmaisena mielessa. Odotan aidin tekemaa ruokaa, rakkaiden ihmisten nakemista, tylsaa arkeani, omaa rauhaa ja sita, etta saan pestya itseni ja vaatteeni lapi jonkinlaisella tehopesurilla.

Elama taalla on ollut suhteellisen halpaa ja vaivatonta siina mielessa, etta olen saanut matkustella ja unohtaa mika viikonpaiva onkaan meneillaan. Se ei liene mahdollista enaa toiste, silla seuraavaksi olisi astuttava aikuisten maailmaan. Valmistumisen myota ajankohtaiseksi tulevat asunnon ostaminen ja vakituisen tyopaikan hankkiminen. Hyvasti vapaus, hyvasti Tansania!

Ei ne nahtavyydet, vaan ne ihmiset

Zimbabwen jalkeen matkamme jatkui kohti Etela-Afrikkaa. Reissun aikana oli kaynyt selvaksi, etta lampotila oli alaspain mentaessa selkeasti viilentynyt. Toinen huomion arvoinen seikka oli, etta kaikkialla muualla tiet vaikuttivat olevan paremmassa kunnossa kuin Tansaniassa ja sen myota liikennevalineet lahtivat ja saaapuivat ajallaan. Myos englanninkielentaito naytti tulleen yleisemmaksi mita etelampaan paasimme.

Tahan mennessa olen oppinut, etta nelja henkiloa on mita sopivin koko matkaporukalle, silla niin autonvuokraamisesta kuin taksilla kulkemisesta tulevat kulut ovat hyvin jaettavissa. Samoin 4-hengen ja 2-hengen huoneita tuntuu olevan tarjolla, mutta viidelle tai kolmelle ei loydykaan niin helposti yosijaa. Matkaseura kannattaa myos valita huolella, silla matkan jatkuessa yhteiselo tiivistyy ja toisten piirteet alkavat hiertaa oman karsivallisyyden rajoja. Onneksi kyse on yleensa vain hetkellisesta artymyksesta, josta paasee yli saatuaan hiukan omaa aikaa ja tilaa. Jalkeenpain useimmat kommellukset ja arsyyntymisen aiheet tuntuvat pienilta. Jopa se, etta pojat huomaavat lentoa edeltavana iltana, etta heilla onkin liput eri koneeseen kuin muilla ja meinaavat myohastya omalta lennoltaan.

Itselleni yksi matkan suurimpia opetuksia on ollut se, etta kohtaamani ihmiset ovat ne, jotka jattavat jalkensa. Kyse ei ole nahtavyyksista tai aikatauluista, vaan siita kuinka paikalliset kayttaytyvat. Mukavat ja avuliaat ihmiset jattavat mieleen hyvan kuvan koko kansasta ja saavat antamaan anteeksi vaikka minkalaiset kommellukset. Mieleeni ovatkin syopyneet mainio junan turvallisuusmies, joka piti minulle seuraa monen tunnin ajan ja Johannusburgin koyhassa Sowetossa majataloa pitava pariskunta, joka selvasti kantoi kortensa kekoon naapuruston maineen ja elinolojen parantamiseksi. He olivat muun muassa kunnostaneet kaatopaikka-alueen lasten leikkikentaksi ja jarjestivat pyorailyretkia, joilla ihmiset paasevat nakemaan todellisia ihmisia arkisissa puuhissaan. Nain pahamainen Soweto nayttaytyi minullekin turvallisena ja elamaniloisena paikkana, jossa on paljon potentiaalia.

Ihmisten kohtaamisen myota mieleeni on syopynyt kuva epatasa-arvosta ja aarettomasta kuilusta. On hullua, etta yhdenkin maan sisalla voi olla niin hurjia eroja sen suhteen, onko alueella viemariverkostoa, vetta, roskahuoltoa saatika kunnollisia teita. Toisaalla nakee lapsia, joiden mahat pullottavat aliravitsemuksen vuoksi ja jotka on puettu niin rikkinaisiin ja vaarankokoisiin vaatteisiin, etta jokainen suomalainen vanhempi hapeaisi lahettaessaan lapsensa ulos sellaisissa. Toisaalla kadut hohtavat siisteyttaan ja ihmiset taittavat matkaansa uusimmissa trendiluomuksissa korot kopisten ja pysahtyvat matkalla ihailemaan koruliikkeen ikkunaa. Osittain ajattelen, etta ihmiset voivat vaikuttaaa elamaansa ja oloihinsa, mutta valilla tuntuu, ettei jako ole mennyt aivan tasan.

Johannesburgin slummialueen jalkeen suuntasimme ilmateitse Kapkaupunkiin. Kaupunkiin saavuttaessa tuli olo, ettei tiennyt yhtaan minne oli saapunut. Tiesi olevansa viela Afrikan mantereella, mutta silti paikassa ei ollut minkaanlaisia viitteita Afrikasta. Kuvaa eriarvoisuudesta en saanut pois mielestani kun saavuin Kapkaupunkiin, vaan mielessani vilisivat junaradan varrelle keraantyneet lapset, jotka kiljuivat ilosta kun heitimme heille ikkunasta tyhjia vesipulloja ja palasaippuoita.

Missa olivat varikkaasti pukeutuvat rehevat mamat, polttava auringonpaiste, likaiset tiet ja miljoonat ihmiset? Kaipaan jo nyt Darin ilmastoa ja halpaa hintatasoa seka sita maailmaa, jonka koen oikeaksi Afrikaksi. Vaikka olenkin oppinut, etta Afrikka on iso manner ja kattaa hyvin erilaisia paikkoja, niin kylla on todettava, ettei Kapkaupunki ole todellista Afrikkaa nahnytkaan.

Mika maa? Mika valuutta?

Taytyy tunnustaa, etta tassa vaiheessa matkaa on vaikea edes nimeta mika paiva on kyseessa. Olemme matkustaneet yotapaivaa, nukkuneet useamman yon junassa ja bussissa. Sentaan sen tiedan, etta nyt olemme Zimbabwessa kaupungissa nimelta Bulawayo. Eilen aamulla olimme viela Sambiassa, sitten illalla Botswanan puolella ja jo tanaan Zimbabwessa.

Reissun kohokohtia ovat olleet Viktorianputoukset ja safari Botswanan Choba national parkissa. Viktoriaputoukset olivat sellainen tapaus, etta olisin katunut koko loppuelamani, jos en olisi siella nyt kaynyt. Eivat ne nytkaan aivan nurkan takana sijainneet, mutta kylla kannatti istua useampi paiva junassa. Kuvia en paikanpaalta juurikaan onnistunut ottamaan, koska putouksilla on aivan valtavasti vesihyorya ja sadetta. Ottamissani kuvissa nakyy lahinna valkoista tai hyvalla tuurilla putouksen vieressa ollut sateenkaari.

Enemman kuvia tuli otettua kun siirryimme Sambian puolelta Botswanaan safarille. Ylitimme rajan veneella ja olimme maailman ainoassa kohdassa, jossa nelja maata kohtaavat. Nuo maathan ovat Sambia, Namibia, Botswana ja Zimbabwe. Rajan ylityksen jalkeen teimme veneajelun Chobe-joella. Tykkasin tallaisesta safarista hurjasti, koska se poikkesi selkeasti safarista, jonka tein aidin ja Tiinan kanssa aiemmin Tansaniassa. Naimme todella paljon norsuja, virtahepoja ja krokotiileja kun ne kaikki saa[uivat joen rannalle juomaan ja vilvoittelemaan. Iltapaivalla vaihdoimme sitten veneen autoon ja ajoimme muutaman tunnin puiston hiekkaisia teita ja naimme jalleen valtavasti norsuja ja impaloita.


Aluksi hiukan epailin kannattaako minun tehda enaa safaria, kun olen jo aiemmin ollut, mutta olen kylla tyytyvainen etta tein, silla venesafari oli todella erilainen. Harmiksemme yksi seurueemme jasen karsi vatsataudista ja joutui jattamaan osan safarista valiin, mutta toisaalta hyviakin uutisia oli kyseiselle paivalle, silla passinsa kadottanut Lauri oli saanut passinsa takaisin.

Matkaan lahto

Lauantaina olimme juna-asemalla saapuessamme astetta viisaampia ja valitsimme kulkupeliksi kolmipyoran taksin sijaan, emmeka menneet asemalla kovin aikaisin. Asemalla saapuessamme saimme kuulla, ettei lahtoajasta ollut kuulunut mitaan uutta. Kysymys herasi tietysti mieleen, etta olisiko moinen huono vai hyva merkki. Lopulta paatimme, ettemme voisi istua odottamassa enaa kauempaa, vaan olisi todella ruvettava pohtimaan muita vaihtoehtoja. Niinpa paatimme jakautua ja selvittaa, olisiko bussi, lentoliput vai auton vuokraaminen halvin ja katevin vaihtoehto. Jon ja Luisa lahtivat kiertamaan matkatoimistoja ja vuokrausfirmoja keskustaan ja me muut luimme ahkeraan opaskirjaa ja yritimme ottaa yhteytta paikkoihin.(Tassa vaiheessa lienee paikallaan kertoa, etta joukkiomme koostuu siis kahdesta saksalaisesta vaihtarista, yhdesta norjalaisesta vaihtarista ja kahdesta suomalaisesta vaihtarista.)

Muutaman tunnin odottelun jalkeen huomasimme, etta junaa ihme kylla alettiin lastata. Tasta hataantyneena soitimme Jonille ja Luisalle, etta heidan olisi paras suunnata pikapikaa takaisin asemalle. Niinpa he ottivat keskustasta asemalle moottoripyorakyydit ja ehtivat juuri ja juuri junaan. Olisi ollut melkoisen julmaa missata juna, jonka lahtoa olimme odottaneet yli vuorokauden.

Kun juna vihdoin lauantaina iltapaivalla nytkahti liikenteeseen, annoimme kuuluvat aplodit. Jo tassa vaiheessa olimme jaljessa aikataulustamme vuorokauden ja lisaa viivastysta oli luvassa. Juna nimittain pysahteli useiksi tunneiksi lukuisiin paikkoihin (asemille ja keskelle ei mitaan) ja hajosi muutamaan otteeseen. Junassa istuessa meinasi usko loppua, silla kahden paivan junareissu oli muuttunut myohastelyn ansiosta neljan paivan junamatkaksi, eika ollut mitaan takuita perillepaasemisesta.

Loppu hyvin kaikki hyvin saavuimme kun saavuimmekin perille Sambiaan. Alunperin jalkamme piti koskettaa Sambian maaperaa sunnuntaina, mutta nyt se tapahtui maanantain ja tiistain valisena yona. Onneksemme emme olleet ainoita matkaajia ja saimme hyvaa vertaistukea muilta, joilla oli kiire lennolle tai yliopiston loppukokeisiin. Sambiaan paastyamme paatimme nopeuttaa toimintaa ja ottaa isolla porukalla minibussin, joka vei meidat keskella yota Lusakaan. Sielta nappasimme aamun ensimmaisen bussin kohti Livingstonea ja Viktorianputouksia. Tassa vaiheessa unta oli pallossa havyttoman vahan, minka piikkiin voidaankin ehka laittaa se, etta Lauri unohti bussiin passinsa ja viisuminsa. Juuri nailla hetkilla pojat metsastavat Laurin passia bussiasemalta ja toivon todella, etta he ilmestyvat takaisin passi kourassaan. Muuten koko koorin liikkuminen hidastuu huomattavasti.

Perjantai 13. paiva

Vihdoin kouluhommat pulkassa ja katse kohti lomaa. Suunnitelmana oli menna ensin junalla Tansanian Dar es Salaamista Sambian Kapiri Mposhiin, napata siita toinen juna Livingstoneen katsomaan Viktorianputouksia ja yhden paivan safarille Botswanaan, josta sitten suunta edelleen etelaan pain kohti Zimbabwea ja Etela-Afrikkaa. Valiin olimme varanneet 32 tuntia ylimaaraista, silla tiesimme raideyhteyden epavarmaksi ja safari oli varattu tietylle paivalle.

Toiveikkaina suuntasimme perjantaina aamupaivalla juna-asemalle, vaikka olimme kuulleet, etta raideliikenteessa oli ollut vain pari paivaa aiemmin ongelmia lakkoilun vuoksi. Junan lahtoajasta oli alunperinkin monenlaista tietoa, joten paatimme olla ajoissa paikalla. Odottelusta tuli kuitenkin pitka, silla jokusen tunnin kuluttua kovaaanisista kuulutettiin, etta juna lahtisi illalla. Seuraava kuulutus puolestaan ilmoitti, ettei juna lahtisi illalla, mutta he eivat osaa sanoa lahtoaikaa. Pyysivat matkustajia olemaan karsivallisia, mutta asemalla odotteluun kyllastyneet ihmiset paattivat hiukan nopeuttaa junanlahtoa ja alkoivat protestoida myohastelya vastaan. Niinpa kovaaanisista kuulutettiin, etta juna paasisi vihdoin liikenteeseen illalla kymmenelta. Ilta kymmenen lahestyessa kavi kuitenkin selvaksi, ettei juna ollut lahdossa perjantaina yhtaan mihinkaan ja lopulta seurasikin kuulutus, joka ilmoitti uudeksi lahtoajaksi lauantaiaamupaivan. Itse suuntasimme viiden hengen porukkamme voimin takaisin kampukselle, mutta saaliksi kavi niita kaikkia ihmisia (lahinna naisia ja lapsia), jotka viettivat yonsa aseman lattialla.

Olimme siis viettaneet kaikkiaan asemalla odottaen havyttoman paljon aikaa. Positiivista lahdon viivastymisessa oli toisaalta se, etta perjantaina oli tiedossa isot synttarijuhlat, joihin emme olisi muuten paasseet. Siella paasin sanomaan hyvastit monelle vaihtarikaverille, jotka suuntaavat kotiin reissumme aikana. Naimme myos kampukselle tullessamme pitkaan mainostetun mittelon, jossa valittiin Neiti ja Herra UDSM eli University of Dar es Salaam. Kas siina vasta melkoinen titteli!

Illalla olo oli totta kai melkoinen, vaikka paivan aikana en ollutkaan varsinaisesti tehnyt juuri mitaan. Kylla odottelu ja epatietoisuus vie aika tehokkaasti mehut ihmisesta. Aika kun kului juna-asemalla sen laskemiseen, montako tuntia olimme missakin vaiheessa jo kayttaneet ekstra-ajastamme, vaikkemme olleet liikkuneet mihinkaan.

Illalla joku hyvin toi esiin, etta eihan juna olisi millaan voinut lahtea, olihan kyseessa perjantai 13. paiva. Moiseen en oikein usko, mutta ehka taytyy harkita sitakin asiaa uusiksi, silla kavi ilmi, etta kamppakaverini Salla oli havittanyt lompakkonsa ja siina sivussa huoneemme avaimen ja toinen tytto oli ryostetty illan bileissa. Ei siis mikaan kaikkein onnistunein paiva!

Vastakkainasettelun aika on ohi?

Darin kaduilla ja yliopistolla liikkuessa nakee ihmisia, jotka ovat vammautuneet, mutta jotka jalkojen tai kasien puutteesta huolimatta taittavat matkaansa. Useimmiten heilla on apunaan puukeppi tai he saattavat jopa kontata bussivarikolla bussien valissa. Suomessa ihmiset turvautuvat melkoisen nopeasti apuvalineisiin, mutta taalla huomaa, etta moisia ei ole tarjolla. Siita huolimatta ihmiset vaikuttavan olevan sitkeita. Rahaa on yritettava tienata, silla ei usko taalla olevan minkaanlaista sosiaaliturvaa. Synnyt sellaiseksi kuin synnyt ja elat kuten elat, mutta mitaan valtion takaamia vahimmaistuloja ei taida olla saatavilla.

Taalla kuilu rikkaiden ja koyhien valilla on ammottavan suuri. Suurin osa valkoisista asuu niemimaalla isoissa taloissa, joiden ymparille on rakennettu massiiviset aidat ja turvajarjestelmat. Useimpien talojen edessa partioi vartija tai useampi koirineen. Silti talojen sisalle saattaa olla viela rakennettu paniikkihuone ja kalterit koristavat kaikkia mahdollisia ovia ja ikkunoita. Illaksi asukkaat lukitsevat itsensa turvaovien taakse ja opettavat yovierailleen missa hatanappula sijaitsee.

Itse olen kokenut oloni paaosin turvalliseksi missa ikina olenkin liikkunut. Itsellani moninaisuuksiin menevat turvatoimet tuntuvat vain lisaavan turvattomuuden tunnetta. Mieleen tulee, etta voivatko kaikki nuo turvatoimet olla tarpeen ja jos ovat, niin millaisessa paikassa oikein olenkaan viettanyt viimeiset puoli vuotta. Itse en ole nahnyt mitaan rikollisuustilastoja, mutta voisin kuvitella, etta vartioinnilla voi olla myos painvastainen vaikutus. Ties vaikka rosvot luulisivat, etta taloissa on jotain super arvokasta vain sen vuoksi, etta sen turvatoimet nayttavat niin mittavilta ja paattavat lahtea kokeilemaan onneaan.

Parempiosaisten niemimaalta poistuessaan kylla huomaa eron muuhun kaupunkiin. Tuntuu, kun niemimaa olisi oma saarekkeensa, jossa ruokakauppojen kassajonot tayttyvat valkonaamoista, ja jossa tummaihoisia nakee vain palvelustehtavissa. Hiukan karkea yleistys, mutta kylla moinen naky pistaa miettimaan onko siirtomaa-ajan kuvioista todella paasty eroon. Ei toki ole varakkaampien vika, etta he asuvat leveasti ja etta heilla on varaa palkata vartijoita, mutta jokin kuviossa sarahtaa suomalaisen silmiin. Omaa paatani on askarruttanut esimerkiksi se, miten paikallinen palvelusvaki kokee tyonsa. Ovatko he tyytyvaisia saadessaan tyoskennella vai kenties kiroavat asetelmaa iltaisin kotonaan. Moiseen en ole saanut vastausta ja todennakoisesti vastaus olisi, etta kyse on hyvin tapauskohtaisesta asiasta. Ainakin he hoitavat tyonsa usein hymyssa suin - jos siita nyt voi mitaan paatella.

Mama na dada

Muutama viikko sitten perjantaina koitti pitkaan odotettu hetki. Aiti ja Tiina saapuivat Tansaniaan kahdeksi viikoksi. Itsella meinasi kostua silmakulmat jo taksissa matkalla kentalle, silla ikava oli kuukausien aikana ehtinyt kasvaa melkoiseksi.

Naisporukalla ohjelmassa oli parin viikon aikana totta kai shoppailua ja rannalla makoilua, mutta myos runsaasti elaimia ja mita eriskummallisempia tilanteita. Matkaan mahtui niin kaksi epaonnistunutta lentokentalta hakua kuin liian tayteen buukattuja hotelleja. Vastapainoksi naimme todella paljon elaimia ja sadekaudesta huolimatta saimme sadetta niskaamme vain muutamaan otteeseen.

Aidin ja Tiinan taalla olon aluksi majoitin heidat motelliin muutamaksi yoksi, minka jalkeen suuntasimme kolmestaan safarille Pohjois-Tansaniaan. Siella vierailimme neljassa erilaisessa puistossa. Ensimmaisen paivan vietimme Tarangiressa, joka on kuuluisa norsupaljoudestaan. Sitten suuntasimme Ngorongoroon, jossa naimme sarvikuonoja - vaikka vaikea sita valkoista moykkya oli uskoa muuksi kuin kiveksi. Ngorongoron jalkeen matka jatkui Serengetiin, jossa jo luonto oli aivan toisen laista. Siella maisema jatkui kuivana silman kantamattomiin ja paassa soivat Disneyn Leijonakuninkaan biisit taukoamatta. Tuntui hullulta nahda omin silmin asioita, kasveja ja elaimia, joita on aiemmin nahnyt vain Avaraluonnossa ja maalauksissa. Kahden paivan Serengeti-keikan jalkeen menimme viela paivaksi Lake Manyaraan, jossa huvitusta aiheutti hotellille johtanut kenties maailman huonokuntoisin tie.

Safarin jalkeen hyvastelimme huippukuskimme Sammyn Kilimanjaron lentokentalla ja suuntasimme koneella Sansibarille. Itse lento sujui hyvin, mutta sen jalkeen alkoivat vaikeudet. Kukaan ei ollut meita vastassa kentalla sovitun mukaisesti, joten odottelun jalkeen jouduimme nappaamaan taksin ja toivomaan, etta kuski osaisi hotellille. Ja kyllahan kuski osasi, mutta hotellin henkilokunta ei osannut asiakaspalvelua. He eivat edes pahoitelleet, etteivat hakeneet meita kentalta ja ilmoittivat hotellin olevan tayteen buukattu. Lisaksi he pyysivat huoneesta sovittua korkeampaa hintaa ja siina kinastelun kesken paikasta menivat viela sahkot, joten paikassa oli pilkkopimeaa. Aloimme olla todella kypsia hotelliin jo tassa vaiheessa, mutta koska oli pimeaa niin emme lahteneet etsimaan toista yopaikkaa, vaan ilmoitimme olevamme paikassa yhden yon ja maksavamme aiemmin sovitun mukaisen hinnan. Onneksi saimme lopulta huoneen ja siihen alkuperaiseen huokeampaan hintaan. Tama kaikki tuntui aikamoiselta iskulta vasten kasvoja, silla safarilla olimme yopyneet valtavan hienoissa hotelleissa, joihin saapuessa henkilokunta huolehti laukkujen kantamisesta, aulassa odottivat tervetulias-drinkit ja illallinen koostui viidesta ruokalajista.

Alku Sansibarilla ei ollut lupaava, mutta mielialaa kohensi huomattavasti seuraavan paivan retki saarelle, jossa oli jattilaiskilpikonnia ja jonka rannalla snorklasimme. Myos seuraavana paivana teimme retken, talla kertaa katsomaan delfiineita ja harvinaisia apinoita. Koko paiva lahti alusta asti vaarille raiteille, kun aamulla aidilta varastettiin kamera ja samalla retkella kanssamme oli joukko kaytostavattomia intialaisia miehia. He muun muassa heittivat veneesta roskia mereen ja alkoivat tupakoida, mista kimmastuneena mina kysyin tyontekijoilta eiko heilla ole minkaanlaisia saantoja veneessa olijoille. Luulisi, etta jos lahtee katsomaan elaimia, niin olisi edes jotenkin kiinnostunut niiden hyvinvoinnista ja elinymparistosta, mutta nahtavasti moista paatelmaa ei voi tehda. Delfiinien katsominen oli melkoisen epamiellyttavaa jahtausta, jossa useat veneet kaasuttelivat delfiinien perassa ja ihmiset huusivat ja osoittelivat sormillaan ja hyppivat veteen uimaan delfiinien kanssa.

Parin retken jalkeen totesimme kiintiomme olevan taynna, joten suuntasimme saaren pohjoisosaan rannalle kahdeksi paivaksi. Oli mukava menna aidin ja Tiinan kanssa paikkaan, jossa he kumpikin hammastelivat veden kirkkautta ja hiekan hienojakoisuutta. Kahden paivan tuloksena oli aikamoinen satsi punaista ihoa. Tiina kuvasikin hyvin, etta seurueemme koostui kahdesta kypsasta ja yhdesta puolikypsasta ravusta. Suurin syy lienee intomme kerata rannasta talteen kivan nakoisia kivia ja simpukoita. Itse auringossa makoilua emme jaksaneet harrastaa montaa minuuttia.

Kuten arvata saattaa, kerrottavaa olisi taas vaikka kuinka. Kokemuksia on kuitenkin vaikea pukea sanoiksi, silla siita syntyisi helpohkosti kirja jos toinenkin. Onneksi itselle jaivat safarista ja koko reissusta muistoksi myos reippaat tuhat valokuvaa, joissa riittaa ihaltavaa pitkaksi aikaa. Oli myos kiva, etta sain jakaa safarikokemuksen ja Sansibarilla olon niiden ihmisten kanssa, joiden tiedan nauttivan siita eniten. Meidan perheessa kun on niin pitkaan katsottu luonto-ohjelmia ja haaveiltu safarista. Yhteisesta rantalomastakin taitaa olla vierahtanyt kymmenkunta vuotta. Viimeiset pari vuotta on ollut puhe, etta pitaisi lahtea vierailemaan Tansaniassa asuvilla Putkosilla, joten nyt tuli sekin tehtya porukalla. Perhe Putkonen kestitsi meita yhden sunnuntain, johon sisaltyi yllari yllari shoppailua ja vierailu heidan kotonaan. Kylla siina poydan aaressa istuessa oli sellainen olo, etta miten me kaikki voimme olla samaan aikaan toisella puolen maailmaa, vaikka olemme alunperin tutustuneet Suomessa.

Lisaksi oli kiva, etta aiti ja Tiina nakivat millaisissa oloissa ja millaisessa kulttuurissa olen elanyt tammikuusta saakka. Luulen, etta heidan on nyt paljon helpompi ymmartaa minua ja niita vaikeuksia, joita tulen todennakoisesti kokemaan kun palaan Suomeen. Aiti aika osuvasti sanoikin, etta vaikka taalta nakisi kuinka kuvia ja lukisi blogiani, niin ei tata todella tajua ennen kuin on itse kaynyt taalla.