Zimbabwen jalkeen matkamme jatkui kohti Etela-Afrikkaa. Reissun aikana oli kaynyt selvaksi, etta lampotila oli alaspain mentaessa selkeasti viilentynyt. Toinen huomion arvoinen seikka oli, etta kaikkialla muualla tiet vaikuttivat olevan paremmassa kunnossa kuin Tansaniassa ja sen myota liikennevalineet lahtivat ja saaapuivat ajallaan. Myos englanninkielentaito naytti tulleen yleisemmaksi mita etelampaan paasimme.
Tahan mennessa olen oppinut, etta nelja henkiloa on mita sopivin koko matkaporukalle, silla niin autonvuokraamisesta kuin taksilla kulkemisesta tulevat kulut ovat hyvin jaettavissa. Samoin 4-hengen ja 2-hengen huoneita tuntuu olevan tarjolla, mutta viidelle tai kolmelle ei loydykaan niin helposti yosijaa. Matkaseura kannattaa myos valita huolella, silla matkan jatkuessa yhteiselo tiivistyy ja toisten piirteet alkavat hiertaa oman karsivallisyyden rajoja. Onneksi kyse on yleensa vain hetkellisesta artymyksesta, josta paasee yli saatuaan hiukan omaa aikaa ja tilaa. Jalkeenpain useimmat kommellukset ja arsyyntymisen aiheet tuntuvat pienilta. Jopa se, etta pojat huomaavat lentoa edeltavana iltana, etta heilla onkin liput eri koneeseen kuin muilla ja meinaavat myohastya omalta lennoltaan.
Itselleni yksi matkan suurimpia opetuksia on ollut se, etta kohtaamani ihmiset ovat ne, jotka jattavat jalkensa. Kyse ei ole nahtavyyksista tai aikatauluista, vaan siita kuinka paikalliset kayttaytyvat. Mukavat ja avuliaat ihmiset jattavat mieleen hyvan kuvan koko kansasta ja saavat antamaan anteeksi vaikka minkalaiset kommellukset. Mieleeni ovatkin syopyneet mainio junan turvallisuusmies, joka piti minulle seuraa monen tunnin ajan ja Johannusburgin koyhassa Sowetossa majataloa pitava pariskunta, joka selvasti kantoi kortensa kekoon naapuruston maineen ja elinolojen parantamiseksi. He olivat muun muassa kunnostaneet kaatopaikka-alueen lasten leikkikentaksi ja jarjestivat pyorailyretkia, joilla ihmiset paasevat nakemaan todellisia ihmisia arkisissa puuhissaan. Nain pahamainen Soweto nayttaytyi minullekin turvallisena ja elamaniloisena paikkana, jossa on paljon potentiaalia.
Ihmisten kohtaamisen myota mieleeni on syopynyt kuva epatasa-arvosta ja aarettomasta kuilusta. On hullua, etta yhdenkin maan sisalla voi olla niin hurjia eroja sen suhteen, onko alueella viemariverkostoa, vetta, roskahuoltoa saatika kunnollisia teita. Toisaalla nakee lapsia, joiden mahat pullottavat aliravitsemuksen vuoksi ja jotka on puettu niin rikkinaisiin ja vaarankokoisiin vaatteisiin, etta jokainen suomalainen vanhempi hapeaisi lahettaessaan lapsensa ulos sellaisissa. Toisaalla kadut hohtavat siisteyttaan ja ihmiset taittavat matkaansa uusimmissa trendiluomuksissa korot kopisten ja pysahtyvat matkalla ihailemaan koruliikkeen ikkunaa. Osittain ajattelen, etta ihmiset voivat vaikuttaaa elamaansa ja oloihinsa, mutta valilla tuntuu, ettei jako ole mennyt aivan tasan.
Johannesburgin slummialueen jalkeen suuntasimme ilmateitse Kapkaupunkiin. Kaupunkiin saavuttaessa tuli olo, ettei tiennyt yhtaan minne oli saapunut. Tiesi olevansa viela Afrikan mantereella, mutta silti paikassa ei ollut minkaanlaisia viitteita Afrikasta. Kuvaa eriarvoisuudesta en saanut pois mielestani kun saavuin Kapkaupunkiin, vaan mielessani vilisivat junaradan varrelle keraantyneet lapset, jotka kiljuivat ilosta kun heitimme heille ikkunasta tyhjia vesipulloja ja palasaippuoita.
Missa olivat varikkaasti pukeutuvat rehevat mamat, polttava auringonpaiste, likaiset tiet ja miljoonat ihmiset? Kaipaan jo nyt Darin ilmastoa ja halpaa hintatasoa seka sita maailmaa, jonka koen oikeaksi Afrikaksi. Vaikka olenkin oppinut, etta Afrikka on iso manner ja kattaa hyvin erilaisia paikkoja, niin kylla on todettava, ettei Kapkaupunki ole todellista Afrikkaa nahnytkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti