Täällä taas!

Jos fiilikset olivat kahtiajakoiset Tansanian päässä, niin Helsingissä ne ovat vähintääkin kolmijakoiset. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että olen ollut jossain niin kaukana ja jossain niin erilaisessa paikassa. Mieleen pulpahtaa kaikenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Onko sitä toista paikkaa edes olemassa? Olinko minä edes jossain? Mihin meni se viisi kuukautta, joka jo välillä tuntui niin pitkältä ajalta?

Toisaalta Suomessa ihmettelee monia asioita, mutta taas sitten toisaalta ei osaa hämmästyä joistain asioista. Toiset asiat kuuluvat tänne, toiset Tansaniaan. Nämä kaksi maailmaa ovat niin kaukana toisistaan, että en täällä jaksa ihmetellä lämmintä vettä. Totta kai täällä on lämmintä vettä ja sähköä, ei se ole ennenkään ihme ollut. Sen sijaan minuun iskee ja kovaa se, etteivät ihmiset tunnu arvostavan näitä. Siksi toistankin jo moneen otteeseen toteamani asian, että jokaisen - aivan jokaisen - tulisi matkustaa muualle. Vasta silloin näkee mikä omassa on hyvää, mutta toisaalta näkee myös toisten paikkojen parhaat ja ehkäpä myös huonoimmat puolet. Eikä kyse ole vain matkustamisesta, vaan asumisesta ja olemisesta. Vasta silloin näkee muutakin kuin hotellien käytävät ja turistirysät.

Suomen ja Tansanian erilaisuuden oli osittain jo unohtanut maailmalla ollessaan. En muistanut, että täällä kävellään lähes alasti ja ankean värisissä vaatteissa. Tansanian jälkeen polvet paljastavaan asuun pukeutuminen tuntui minusta alastomalta ja katsoin muita kaduntallaajia aivan ihmeissäni. Aivan kuin ihmiset olisivat alasti ja mitä kummallisemmissa virityksissä!

Kuluttaminen on täällä lähinnä itsensä hemmottelua. Suomi ja Helsinki tuntuvat tietyllä tavalla pinnallisilta ja turhamaisilta. Vaatteita ja huonekaluja ostetaan, ei tarpeeseen, vaan muotivirtausten ja mielialojen mukaan. Jos Afrikan-mantereen haasteena on väestönkasvun hillitseminen, niin vastaavasti lännessä haasteeksi nousee kuluttaminen. Onko kaiken oltava uutta ja kiiltävää, kovin kertakäyttöistä? Dar es Salaamissa käytetyt vaatteet ja tavarat ovat arkipäivää ja niiden kauppa vilkasta. Torit ja kauppa-alueet heräävät henkiin iltaisin, kun ihmiset vaeltavat kaduilla ja tinkivät kojujen hintoja alaspäin.

Suomalaisissa on se vinha puoli, että talvella valitetaan kylmyyttä ja kesällä kuumuutta. Jokainen Tansaniassa tai sillä suunnalla käynyt tietää, että kuumuus on jotain aivan muuta kuin miksi me sen täällä miellämme. Minä kaipaan Tansanian kuumuutta, Intian valtamerta, vaihtarikavereitani ja sitä fiilistä että on jossakin eksoottisessa paikassa kaukana kaikesta ja silti tietää selviävänsä. Hetkittäin olen iloinen ja ylpeä siitä, että uskalsin lähteä niinkin erilaiseen paikkaan ja selvisin vieläpä hengissä kotiin. Hetkittäin taas tuntuu, ettei millään täällä ole mitään merkitystä ja että suru iskee puseroon, vaikka en osaa nimetä sille mitään syytä. Välillä tuntuu, etten jaksaisi millään vastailla reissuani koskeviin kysymyksiin ja taas toisina hetkinä huomaan ärsyyntyväni, jos minulta ei kysellä.

Tiedostan, että kaikki tämä on kärjistämistä ja yleistämistä, mutta itselleni ero näyttäytyy kovin vahvana. Huomaan tekeväni eräänlaista surutyötä. Kauan odottamani ja suunnittelemani reissu onkin ohitse. Odotukset vaihdon suhteen olivat suuret, mutta yhtälailla odotuksia oli ehtinyt kasaantua kotiin paluulle. Sitten yhtäkkiä olenkin kotona ja kaikki vakuuttavat, ettei mikään ole muuttunut, mutta silti asiat ovat muuttuneet, oma katsantotapani on muuttunut ja minä olen muuttunut. Mielessä on haikeus, kaipuu, ylpeys ja monia muita tunteita, jotka vaihtavat paikkaa pään sisällä jatkuvasti. Elän emotionaalisessa vuoristoradassa, mutta toivottavasti vain hetkellisesti.

Ehkäpä Helsinki, Suomi ja länsimainen elämäntapa tuntuvat kohta taas omilta, kuka tietää. Vielä Helsinki ei edes tunnu kotikaupungiltani. Kotini on Darissa, piste. Sopeutumisprosessi on siis vasta alkutekijöissään ja veikkaan, että vaihto jättää minuun pysyvän jälkensä, ja hyvä niin.

Lopun alku

Taas on palattu reissusta Darin ihmeelliseen maailmaan. Talla kertaa paluulla oli hiukan erilainen sivumaku, silla tiedossa oli enaa muutama paiva Tansaniaa. Kuten vanha sanonta kuluu, niin odottavan aika on pitka eika valttamatta kovin nautinnollinen. Luulen, etta nauttisin viimeisista paivista Darissa paljon enemman, jos en tietaisi niiden olevan viimeisia. Lahtoa kun leimaa jonkin tason suorittaminen. Olisi hankittava viela sita sun tata, vaikka todellisuudessa ei tarvitsisi hankkia mitaan.

On kylla myonnettava, etta tama tytto alkaa olla valmis poimittavaksi kotiin. Home, otokat ja saman ruoan syominen saavat nyt riittaa. Olen melko varma, etta yliopistolla asuminen oli hyva ratkaisu, vaikkei varmasti kaikista terveellisin. En halua edes tietaa mita hometalossa asuminen tekee elimistolle, saatika se, etta olen syonyt riisia ja ranskalaisia enemman kuin laki sallii. Jos taalla meinaisi olla pidempaan, niin kannattaisi kylla ehdottomasti suunnata asumaan jonnekin muualle. Harmittaa, etta taalta ostamani vaatteet ovat homeessa, puhumattakaan niista vaatteista, jotka toin tammikuussa mukanani. Aluksi ajattelin, etta pesen vaatteet vaikka kuuteen kertaan paastakseni eroon homeesta, mutta nyt olen tajunnut ettei home olekaan niin mukava veijari, etta se lahtisi pois pesussa. Onneksi olin kaukaa viisas, enka tuonut Tansaniaan lempivaatteitani, vaan sellaisia joista tiesin voivani luopua suhteellisen helposti. Osa vaatteista menee varmaankin roskiin, mutta kaiken vahankaan kayttokelpoisen aion lahjoittaa kerroksessani asuvalle tansanialaiselle tytolle. Aion ohjeistaa hanta, etta han saa pitaa haluamansa vaatteet, antaa ne siivoojallemme tai myyda eteenpain. Paaasia, etta tavara liikkuu ja menee hyvaan tarkoitukseen.

Fiilikset ovat kaikin puolin sekavat. Taival on ollut pitka ja taynna niin monenlaisia asioita, etta sanat ja kuvat eivat riita kertomaan. Siita olen kylla ylpea, etta sain painostettua Darin yliopistoa antamaan minulle kurssimerkinnat nainkin nopeasti ja etta paasin lapi kaikista kursseista. Nain ollen stipendirahani pitaisi olla turvattu eika Kelalla pitaisi olla mitaan sanomista suorituksiini. Epatoivoisin hetki taisi olla viikko sitten, kun kuulin ettei eras norjalainen tytto ollut vielakaan saanu kurssimerkintoja, vaikka poistui maasta ja joulukuussa. Itse tiesin tarvitsevani merkinnat suhteellisen nopealla aikataululla ja olin valmis nakemaan vaivaa asian eteen. Paatin, etten lahde maasta ilman merkintoja. Ilmeisesti taalla paras taktiikka on hankkia opettajien puhelinnumerot ja soitella naille tarpeen vaatiessa. Lahjontaan minun ei tarvinnut turvautua, vaikka sekin kavi epatoivon hetkina mielessa.

Kuten jo aiemmin totesin, alan olla kypsa Tansaniaan. Tosin luultavasti olisin kypsa ihan mihin tahansa paikkaan nain pitkan ajan jalkeen. Luulen, etta kyseessa on jonkinlainen psykologinen prosessi, joka helpottaa kotiin paluuta ja taalta lahtoa. Kun ajattelee, etta taalla asiat olivat vaikeita, on helpompi pakata laukut ja olla haikailematta vaihtoajan peraan. Tiedan jo nyt, etta tulen kaipaamaan Tansaniaa ja koko kokemusta aivan valtavasti, mutta nyt kotiin paluu on paallimmaisena mielessa. Odotan aidin tekemaa ruokaa, rakkaiden ihmisten nakemista, tylsaa arkeani, omaa rauhaa ja sita, etta saan pestya itseni ja vaatteeni lapi jonkinlaisella tehopesurilla.

Elama taalla on ollut suhteellisen halpaa ja vaivatonta siina mielessa, etta olen saanut matkustella ja unohtaa mika viikonpaiva onkaan meneillaan. Se ei liene mahdollista enaa toiste, silla seuraavaksi olisi astuttava aikuisten maailmaan. Valmistumisen myota ajankohtaiseksi tulevat asunnon ostaminen ja vakituisen tyopaikan hankkiminen. Hyvasti vapaus, hyvasti Tansania!

Ei ne nahtavyydet, vaan ne ihmiset

Zimbabwen jalkeen matkamme jatkui kohti Etela-Afrikkaa. Reissun aikana oli kaynyt selvaksi, etta lampotila oli alaspain mentaessa selkeasti viilentynyt. Toinen huomion arvoinen seikka oli, etta kaikkialla muualla tiet vaikuttivat olevan paremmassa kunnossa kuin Tansaniassa ja sen myota liikennevalineet lahtivat ja saaapuivat ajallaan. Myos englanninkielentaito naytti tulleen yleisemmaksi mita etelampaan paasimme.

Tahan mennessa olen oppinut, etta nelja henkiloa on mita sopivin koko matkaporukalle, silla niin autonvuokraamisesta kuin taksilla kulkemisesta tulevat kulut ovat hyvin jaettavissa. Samoin 4-hengen ja 2-hengen huoneita tuntuu olevan tarjolla, mutta viidelle tai kolmelle ei loydykaan niin helposti yosijaa. Matkaseura kannattaa myos valita huolella, silla matkan jatkuessa yhteiselo tiivistyy ja toisten piirteet alkavat hiertaa oman karsivallisyyden rajoja. Onneksi kyse on yleensa vain hetkellisesta artymyksesta, josta paasee yli saatuaan hiukan omaa aikaa ja tilaa. Jalkeenpain useimmat kommellukset ja arsyyntymisen aiheet tuntuvat pienilta. Jopa se, etta pojat huomaavat lentoa edeltavana iltana, etta heilla onkin liput eri koneeseen kuin muilla ja meinaavat myohastya omalta lennoltaan.

Itselleni yksi matkan suurimpia opetuksia on ollut se, etta kohtaamani ihmiset ovat ne, jotka jattavat jalkensa. Kyse ei ole nahtavyyksista tai aikatauluista, vaan siita kuinka paikalliset kayttaytyvat. Mukavat ja avuliaat ihmiset jattavat mieleen hyvan kuvan koko kansasta ja saavat antamaan anteeksi vaikka minkalaiset kommellukset. Mieleeni ovatkin syopyneet mainio junan turvallisuusmies, joka piti minulle seuraa monen tunnin ajan ja Johannusburgin koyhassa Sowetossa majataloa pitava pariskunta, joka selvasti kantoi kortensa kekoon naapuruston maineen ja elinolojen parantamiseksi. He olivat muun muassa kunnostaneet kaatopaikka-alueen lasten leikkikentaksi ja jarjestivat pyorailyretkia, joilla ihmiset paasevat nakemaan todellisia ihmisia arkisissa puuhissaan. Nain pahamainen Soweto nayttaytyi minullekin turvallisena ja elamaniloisena paikkana, jossa on paljon potentiaalia.

Ihmisten kohtaamisen myota mieleeni on syopynyt kuva epatasa-arvosta ja aarettomasta kuilusta. On hullua, etta yhdenkin maan sisalla voi olla niin hurjia eroja sen suhteen, onko alueella viemariverkostoa, vetta, roskahuoltoa saatika kunnollisia teita. Toisaalla nakee lapsia, joiden mahat pullottavat aliravitsemuksen vuoksi ja jotka on puettu niin rikkinaisiin ja vaarankokoisiin vaatteisiin, etta jokainen suomalainen vanhempi hapeaisi lahettaessaan lapsensa ulos sellaisissa. Toisaalla kadut hohtavat siisteyttaan ja ihmiset taittavat matkaansa uusimmissa trendiluomuksissa korot kopisten ja pysahtyvat matkalla ihailemaan koruliikkeen ikkunaa. Osittain ajattelen, etta ihmiset voivat vaikuttaaa elamaansa ja oloihinsa, mutta valilla tuntuu, ettei jako ole mennyt aivan tasan.

Johannesburgin slummialueen jalkeen suuntasimme ilmateitse Kapkaupunkiin. Kaupunkiin saavuttaessa tuli olo, ettei tiennyt yhtaan minne oli saapunut. Tiesi olevansa viela Afrikan mantereella, mutta silti paikassa ei ollut minkaanlaisia viitteita Afrikasta. Kuvaa eriarvoisuudesta en saanut pois mielestani kun saavuin Kapkaupunkiin, vaan mielessani vilisivat junaradan varrelle keraantyneet lapset, jotka kiljuivat ilosta kun heitimme heille ikkunasta tyhjia vesipulloja ja palasaippuoita.

Missa olivat varikkaasti pukeutuvat rehevat mamat, polttava auringonpaiste, likaiset tiet ja miljoonat ihmiset? Kaipaan jo nyt Darin ilmastoa ja halpaa hintatasoa seka sita maailmaa, jonka koen oikeaksi Afrikaksi. Vaikka olenkin oppinut, etta Afrikka on iso manner ja kattaa hyvin erilaisia paikkoja, niin kylla on todettava, ettei Kapkaupunki ole todellista Afrikkaa nahnytkaan.

Mika maa? Mika valuutta?

Taytyy tunnustaa, etta tassa vaiheessa matkaa on vaikea edes nimeta mika paiva on kyseessa. Olemme matkustaneet yotapaivaa, nukkuneet useamman yon junassa ja bussissa. Sentaan sen tiedan, etta nyt olemme Zimbabwessa kaupungissa nimelta Bulawayo. Eilen aamulla olimme viela Sambiassa, sitten illalla Botswanan puolella ja jo tanaan Zimbabwessa.

Reissun kohokohtia ovat olleet Viktorianputoukset ja safari Botswanan Choba national parkissa. Viktoriaputoukset olivat sellainen tapaus, etta olisin katunut koko loppuelamani, jos en olisi siella nyt kaynyt. Eivat ne nytkaan aivan nurkan takana sijainneet, mutta kylla kannatti istua useampi paiva junassa. Kuvia en paikanpaalta juurikaan onnistunut ottamaan, koska putouksilla on aivan valtavasti vesihyorya ja sadetta. Ottamissani kuvissa nakyy lahinna valkoista tai hyvalla tuurilla putouksen vieressa ollut sateenkaari.

Enemman kuvia tuli otettua kun siirryimme Sambian puolelta Botswanaan safarille. Ylitimme rajan veneella ja olimme maailman ainoassa kohdassa, jossa nelja maata kohtaavat. Nuo maathan ovat Sambia, Namibia, Botswana ja Zimbabwe. Rajan ylityksen jalkeen teimme veneajelun Chobe-joella. Tykkasin tallaisesta safarista hurjasti, koska se poikkesi selkeasti safarista, jonka tein aidin ja Tiinan kanssa aiemmin Tansaniassa. Naimme todella paljon norsuja, virtahepoja ja krokotiileja kun ne kaikki saa[uivat joen rannalle juomaan ja vilvoittelemaan. Iltapaivalla vaihdoimme sitten veneen autoon ja ajoimme muutaman tunnin puiston hiekkaisia teita ja naimme jalleen valtavasti norsuja ja impaloita.


Aluksi hiukan epailin kannattaako minun tehda enaa safaria, kun olen jo aiemmin ollut, mutta olen kylla tyytyvainen etta tein, silla venesafari oli todella erilainen. Harmiksemme yksi seurueemme jasen karsi vatsataudista ja joutui jattamaan osan safarista valiin, mutta toisaalta hyviakin uutisia oli kyseiselle paivalle, silla passinsa kadottanut Lauri oli saanut passinsa takaisin.

Matkaan lahto

Lauantaina olimme juna-asemalla saapuessamme astetta viisaampia ja valitsimme kulkupeliksi kolmipyoran taksin sijaan, emmeka menneet asemalla kovin aikaisin. Asemalla saapuessamme saimme kuulla, ettei lahtoajasta ollut kuulunut mitaan uutta. Kysymys herasi tietysti mieleen, etta olisiko moinen huono vai hyva merkki. Lopulta paatimme, ettemme voisi istua odottamassa enaa kauempaa, vaan olisi todella ruvettava pohtimaan muita vaihtoehtoja. Niinpa paatimme jakautua ja selvittaa, olisiko bussi, lentoliput vai auton vuokraaminen halvin ja katevin vaihtoehto. Jon ja Luisa lahtivat kiertamaan matkatoimistoja ja vuokrausfirmoja keskustaan ja me muut luimme ahkeraan opaskirjaa ja yritimme ottaa yhteytta paikkoihin.(Tassa vaiheessa lienee paikallaan kertoa, etta joukkiomme koostuu siis kahdesta saksalaisesta vaihtarista, yhdesta norjalaisesta vaihtarista ja kahdesta suomalaisesta vaihtarista.)

Muutaman tunnin odottelun jalkeen huomasimme, etta junaa ihme kylla alettiin lastata. Tasta hataantyneena soitimme Jonille ja Luisalle, etta heidan olisi paras suunnata pikapikaa takaisin asemalle. Niinpa he ottivat keskustasta asemalle moottoripyorakyydit ja ehtivat juuri ja juuri junaan. Olisi ollut melkoisen julmaa missata juna, jonka lahtoa olimme odottaneet yli vuorokauden.

Kun juna vihdoin lauantaina iltapaivalla nytkahti liikenteeseen, annoimme kuuluvat aplodit. Jo tassa vaiheessa olimme jaljessa aikataulustamme vuorokauden ja lisaa viivastysta oli luvassa. Juna nimittain pysahteli useiksi tunneiksi lukuisiin paikkoihin (asemille ja keskelle ei mitaan) ja hajosi muutamaan otteeseen. Junassa istuessa meinasi usko loppua, silla kahden paivan junareissu oli muuttunut myohastelyn ansiosta neljan paivan junamatkaksi, eika ollut mitaan takuita perillepaasemisesta.

Loppu hyvin kaikki hyvin saavuimme kun saavuimmekin perille Sambiaan. Alunperin jalkamme piti koskettaa Sambian maaperaa sunnuntaina, mutta nyt se tapahtui maanantain ja tiistain valisena yona. Onneksemme emme olleet ainoita matkaajia ja saimme hyvaa vertaistukea muilta, joilla oli kiire lennolle tai yliopiston loppukokeisiin. Sambiaan paastyamme paatimme nopeuttaa toimintaa ja ottaa isolla porukalla minibussin, joka vei meidat keskella yota Lusakaan. Sielta nappasimme aamun ensimmaisen bussin kohti Livingstonea ja Viktorianputouksia. Tassa vaiheessa unta oli pallossa havyttoman vahan, minka piikkiin voidaankin ehka laittaa se, etta Lauri unohti bussiin passinsa ja viisuminsa. Juuri nailla hetkilla pojat metsastavat Laurin passia bussiasemalta ja toivon todella, etta he ilmestyvat takaisin passi kourassaan. Muuten koko koorin liikkuminen hidastuu huomattavasti.

Perjantai 13. paiva

Vihdoin kouluhommat pulkassa ja katse kohti lomaa. Suunnitelmana oli menna ensin junalla Tansanian Dar es Salaamista Sambian Kapiri Mposhiin, napata siita toinen juna Livingstoneen katsomaan Viktorianputouksia ja yhden paivan safarille Botswanaan, josta sitten suunta edelleen etelaan pain kohti Zimbabwea ja Etela-Afrikkaa. Valiin olimme varanneet 32 tuntia ylimaaraista, silla tiesimme raideyhteyden epavarmaksi ja safari oli varattu tietylle paivalle.

Toiveikkaina suuntasimme perjantaina aamupaivalla juna-asemalle, vaikka olimme kuulleet, etta raideliikenteessa oli ollut vain pari paivaa aiemmin ongelmia lakkoilun vuoksi. Junan lahtoajasta oli alunperinkin monenlaista tietoa, joten paatimme olla ajoissa paikalla. Odottelusta tuli kuitenkin pitka, silla jokusen tunnin kuluttua kovaaanisista kuulutettiin, etta juna lahtisi illalla. Seuraava kuulutus puolestaan ilmoitti, ettei juna lahtisi illalla, mutta he eivat osaa sanoa lahtoaikaa. Pyysivat matkustajia olemaan karsivallisia, mutta asemalla odotteluun kyllastyneet ihmiset paattivat hiukan nopeuttaa junanlahtoa ja alkoivat protestoida myohastelya vastaan. Niinpa kovaaanisista kuulutettiin, etta juna paasisi vihdoin liikenteeseen illalla kymmenelta. Ilta kymmenen lahestyessa kavi kuitenkin selvaksi, ettei juna ollut lahdossa perjantaina yhtaan mihinkaan ja lopulta seurasikin kuulutus, joka ilmoitti uudeksi lahtoajaksi lauantaiaamupaivan. Itse suuntasimme viiden hengen porukkamme voimin takaisin kampukselle, mutta saaliksi kavi niita kaikkia ihmisia (lahinna naisia ja lapsia), jotka viettivat yonsa aseman lattialla.

Olimme siis viettaneet kaikkiaan asemalla odottaen havyttoman paljon aikaa. Positiivista lahdon viivastymisessa oli toisaalta se, etta perjantaina oli tiedossa isot synttarijuhlat, joihin emme olisi muuten paasseet. Siella paasin sanomaan hyvastit monelle vaihtarikaverille, jotka suuntaavat kotiin reissumme aikana. Naimme myos kampukselle tullessamme pitkaan mainostetun mittelon, jossa valittiin Neiti ja Herra UDSM eli University of Dar es Salaam. Kas siina vasta melkoinen titteli!

Illalla olo oli totta kai melkoinen, vaikka paivan aikana en ollutkaan varsinaisesti tehnyt juuri mitaan. Kylla odottelu ja epatietoisuus vie aika tehokkaasti mehut ihmisesta. Aika kun kului juna-asemalla sen laskemiseen, montako tuntia olimme missakin vaiheessa jo kayttaneet ekstra-ajastamme, vaikkemme olleet liikkuneet mihinkaan.

Illalla joku hyvin toi esiin, etta eihan juna olisi millaan voinut lahtea, olihan kyseessa perjantai 13. paiva. Moiseen en oikein usko, mutta ehka taytyy harkita sitakin asiaa uusiksi, silla kavi ilmi, etta kamppakaverini Salla oli havittanyt lompakkonsa ja siina sivussa huoneemme avaimen ja toinen tytto oli ryostetty illan bileissa. Ei siis mikaan kaikkein onnistunein paiva!

Vastakkainasettelun aika on ohi?

Darin kaduilla ja yliopistolla liikkuessa nakee ihmisia, jotka ovat vammautuneet, mutta jotka jalkojen tai kasien puutteesta huolimatta taittavat matkaansa. Useimmiten heilla on apunaan puukeppi tai he saattavat jopa kontata bussivarikolla bussien valissa. Suomessa ihmiset turvautuvat melkoisen nopeasti apuvalineisiin, mutta taalla huomaa, etta moisia ei ole tarjolla. Siita huolimatta ihmiset vaikuttavan olevan sitkeita. Rahaa on yritettava tienata, silla ei usko taalla olevan minkaanlaista sosiaaliturvaa. Synnyt sellaiseksi kuin synnyt ja elat kuten elat, mutta mitaan valtion takaamia vahimmaistuloja ei taida olla saatavilla.

Taalla kuilu rikkaiden ja koyhien valilla on ammottavan suuri. Suurin osa valkoisista asuu niemimaalla isoissa taloissa, joiden ymparille on rakennettu massiiviset aidat ja turvajarjestelmat. Useimpien talojen edessa partioi vartija tai useampi koirineen. Silti talojen sisalle saattaa olla viela rakennettu paniikkihuone ja kalterit koristavat kaikkia mahdollisia ovia ja ikkunoita. Illaksi asukkaat lukitsevat itsensa turvaovien taakse ja opettavat yovierailleen missa hatanappula sijaitsee.

Itse olen kokenut oloni paaosin turvalliseksi missa ikina olenkin liikkunut. Itsellani moninaisuuksiin menevat turvatoimet tuntuvat vain lisaavan turvattomuuden tunnetta. Mieleen tulee, etta voivatko kaikki nuo turvatoimet olla tarpeen ja jos ovat, niin millaisessa paikassa oikein olenkaan viettanyt viimeiset puoli vuotta. Itse en ole nahnyt mitaan rikollisuustilastoja, mutta voisin kuvitella, etta vartioinnilla voi olla myos painvastainen vaikutus. Ties vaikka rosvot luulisivat, etta taloissa on jotain super arvokasta vain sen vuoksi, etta sen turvatoimet nayttavat niin mittavilta ja paattavat lahtea kokeilemaan onneaan.

Parempiosaisten niemimaalta poistuessaan kylla huomaa eron muuhun kaupunkiin. Tuntuu, kun niemimaa olisi oma saarekkeensa, jossa ruokakauppojen kassajonot tayttyvat valkonaamoista, ja jossa tummaihoisia nakee vain palvelustehtavissa. Hiukan karkea yleistys, mutta kylla moinen naky pistaa miettimaan onko siirtomaa-ajan kuvioista todella paasty eroon. Ei toki ole varakkaampien vika, etta he asuvat leveasti ja etta heilla on varaa palkata vartijoita, mutta jokin kuviossa sarahtaa suomalaisen silmiin. Omaa paatani on askarruttanut esimerkiksi se, miten paikallinen palvelusvaki kokee tyonsa. Ovatko he tyytyvaisia saadessaan tyoskennella vai kenties kiroavat asetelmaa iltaisin kotonaan. Moiseen en ole saanut vastausta ja todennakoisesti vastaus olisi, etta kyse on hyvin tapauskohtaisesta asiasta. Ainakin he hoitavat tyonsa usein hymyssa suin - jos siita nyt voi mitaan paatella.

Mama na dada

Muutama viikko sitten perjantaina koitti pitkaan odotettu hetki. Aiti ja Tiina saapuivat Tansaniaan kahdeksi viikoksi. Itsella meinasi kostua silmakulmat jo taksissa matkalla kentalle, silla ikava oli kuukausien aikana ehtinyt kasvaa melkoiseksi.

Naisporukalla ohjelmassa oli parin viikon aikana totta kai shoppailua ja rannalla makoilua, mutta myos runsaasti elaimia ja mita eriskummallisempia tilanteita. Matkaan mahtui niin kaksi epaonnistunutta lentokentalta hakua kuin liian tayteen buukattuja hotelleja. Vastapainoksi naimme todella paljon elaimia ja sadekaudesta huolimatta saimme sadetta niskaamme vain muutamaan otteeseen.

Aidin ja Tiinan taalla olon aluksi majoitin heidat motelliin muutamaksi yoksi, minka jalkeen suuntasimme kolmestaan safarille Pohjois-Tansaniaan. Siella vierailimme neljassa erilaisessa puistossa. Ensimmaisen paivan vietimme Tarangiressa, joka on kuuluisa norsupaljoudestaan. Sitten suuntasimme Ngorongoroon, jossa naimme sarvikuonoja - vaikka vaikea sita valkoista moykkya oli uskoa muuksi kuin kiveksi. Ngorongoron jalkeen matka jatkui Serengetiin, jossa jo luonto oli aivan toisen laista. Siella maisema jatkui kuivana silman kantamattomiin ja paassa soivat Disneyn Leijonakuninkaan biisit taukoamatta. Tuntui hullulta nahda omin silmin asioita, kasveja ja elaimia, joita on aiemmin nahnyt vain Avaraluonnossa ja maalauksissa. Kahden paivan Serengeti-keikan jalkeen menimme viela paivaksi Lake Manyaraan, jossa huvitusta aiheutti hotellille johtanut kenties maailman huonokuntoisin tie.

Safarin jalkeen hyvastelimme huippukuskimme Sammyn Kilimanjaron lentokentalla ja suuntasimme koneella Sansibarille. Itse lento sujui hyvin, mutta sen jalkeen alkoivat vaikeudet. Kukaan ei ollut meita vastassa kentalla sovitun mukaisesti, joten odottelun jalkeen jouduimme nappaamaan taksin ja toivomaan, etta kuski osaisi hotellille. Ja kyllahan kuski osasi, mutta hotellin henkilokunta ei osannut asiakaspalvelua. He eivat edes pahoitelleet, etteivat hakeneet meita kentalta ja ilmoittivat hotellin olevan tayteen buukattu. Lisaksi he pyysivat huoneesta sovittua korkeampaa hintaa ja siina kinastelun kesken paikasta menivat viela sahkot, joten paikassa oli pilkkopimeaa. Aloimme olla todella kypsia hotelliin jo tassa vaiheessa, mutta koska oli pimeaa niin emme lahteneet etsimaan toista yopaikkaa, vaan ilmoitimme olevamme paikassa yhden yon ja maksavamme aiemmin sovitun mukaisen hinnan. Onneksi saimme lopulta huoneen ja siihen alkuperaiseen huokeampaan hintaan. Tama kaikki tuntui aikamoiselta iskulta vasten kasvoja, silla safarilla olimme yopyneet valtavan hienoissa hotelleissa, joihin saapuessa henkilokunta huolehti laukkujen kantamisesta, aulassa odottivat tervetulias-drinkit ja illallinen koostui viidesta ruokalajista.

Alku Sansibarilla ei ollut lupaava, mutta mielialaa kohensi huomattavasti seuraavan paivan retki saarelle, jossa oli jattilaiskilpikonnia ja jonka rannalla snorklasimme. Myos seuraavana paivana teimme retken, talla kertaa katsomaan delfiineita ja harvinaisia apinoita. Koko paiva lahti alusta asti vaarille raiteille, kun aamulla aidilta varastettiin kamera ja samalla retkella kanssamme oli joukko kaytostavattomia intialaisia miehia. He muun muassa heittivat veneesta roskia mereen ja alkoivat tupakoida, mista kimmastuneena mina kysyin tyontekijoilta eiko heilla ole minkaanlaisia saantoja veneessa olijoille. Luulisi, etta jos lahtee katsomaan elaimia, niin olisi edes jotenkin kiinnostunut niiden hyvinvoinnista ja elinymparistosta, mutta nahtavasti moista paatelmaa ei voi tehda. Delfiinien katsominen oli melkoisen epamiellyttavaa jahtausta, jossa useat veneet kaasuttelivat delfiinien perassa ja ihmiset huusivat ja osoittelivat sormillaan ja hyppivat veteen uimaan delfiinien kanssa.

Parin retken jalkeen totesimme kiintiomme olevan taynna, joten suuntasimme saaren pohjoisosaan rannalle kahdeksi paivaksi. Oli mukava menna aidin ja Tiinan kanssa paikkaan, jossa he kumpikin hammastelivat veden kirkkautta ja hiekan hienojakoisuutta. Kahden paivan tuloksena oli aikamoinen satsi punaista ihoa. Tiina kuvasikin hyvin, etta seurueemme koostui kahdesta kypsasta ja yhdesta puolikypsasta ravusta. Suurin syy lienee intomme kerata rannasta talteen kivan nakoisia kivia ja simpukoita. Itse auringossa makoilua emme jaksaneet harrastaa montaa minuuttia.

Kuten arvata saattaa, kerrottavaa olisi taas vaikka kuinka. Kokemuksia on kuitenkin vaikea pukea sanoiksi, silla siita syntyisi helpohkosti kirja jos toinenkin. Onneksi itselle jaivat safarista ja koko reissusta muistoksi myos reippaat tuhat valokuvaa, joissa riittaa ihaltavaa pitkaksi aikaa. Oli myos kiva, etta sain jakaa safarikokemuksen ja Sansibarilla olon niiden ihmisten kanssa, joiden tiedan nauttivan siita eniten. Meidan perheessa kun on niin pitkaan katsottu luonto-ohjelmia ja haaveiltu safarista. Yhteisesta rantalomastakin taitaa olla vierahtanyt kymmenkunta vuotta. Viimeiset pari vuotta on ollut puhe, etta pitaisi lahtea vierailemaan Tansaniassa asuvilla Putkosilla, joten nyt tuli sekin tehtya porukalla. Perhe Putkonen kestitsi meita yhden sunnuntain, johon sisaltyi yllari yllari shoppailua ja vierailu heidan kotonaan. Kylla siina poydan aaressa istuessa oli sellainen olo, etta miten me kaikki voimme olla samaan aikaan toisella puolen maailmaa, vaikka olemme alunperin tutustuneet Suomessa.

Lisaksi oli kiva, etta aiti ja Tiina nakivat millaisissa oloissa ja millaisessa kulttuurissa olen elanyt tammikuusta saakka. Luulen, etta heidan on nyt paljon helpompi ymmartaa minua ja niita vaikeuksia, joita tulen todennakoisesti kokemaan kun palaan Suomeen. Aiti aika osuvasti sanoikin, etta vaikka taalta nakisi kuinka kuvia ja lukisi blogiani, niin ei tata todella tajua ennen kuin on itse kaynyt taalla.

Kirkossa

Taalla uskonto on aivan toisessa roolissa kuin Suomessa. Bussin etu- ja takalasit julistavat jumalan sanaa ja tekstiviestit paattyvat siunauksiin. Uskonto on jotain paljon nakyvampaan ja yhteisollisempaa. Sunnuntaisin paikalliset laittavat paallensa parhaimmat vaatteensa ja suuntaavat kirkkoon.

Paatin liittya yhdeksi sunnuntaiksi kirkossakavijoiden joukkoon, silla olin kuullut melkoisia tarinoita takalaisista jumalanpalveluksista. Tietysti mielen sopukoissa vilisivat myos elokuvista tutut kuvat laulun ja kasien taputuksen tayttamista kirkoista, joissa rehevat varikkaisiin vaatteisiin pukeutuneet naiset ylistavat luojaa.

Oma vaellukseni kohti kirkkoa alkoi sunnuntaiaamuna heti seitsemalta. En tiennyt tarkalleen kirkon sijaintia, mutta ihmismassan mukana oli helppo paatya oikeaan paikkaan. Jo 7.30 saapuessani kirkolle huomasin sen olevan puolillaan ihmisia ja laulu oli jo kaynnissa. Itse kirkko ei ollut kummoinen rakennus, mutta ilmeisesti kirkolla oli jonkin verran varoja, koska tilaaan oli saatu aikaiseksi lava ja menoa kuvasi useampi liikuteltava videokamera. Kameroiden kuvaa naytettiin usealla televisiolla, vieressa soitti kunnollinen bandi ja kullakin laulajalla oli oma mikrofoni. Lisaksi tilaan oli saatu kaksi tyopistetta, jolla ahersivat ihmiset todennakoisesti aanenlaadun ja kuvan parissa.

Itse tilaisuus oli todella aanekas ja iloinen, aivan toista kuin Suomessa. Suomessa kirkko on hiljentymista varten, mutta taalla kirkossa tavataan tuttuja ja ylistetaan herraa. Meno on parhaimmillaan ja pahimmillaan kuin rock-konsertissa, kun ihmiset nostavat kasia ilmaan, taputtavat, huutavat, viheltavat, nauravat ja osoittavat muuten suosiotaan. Valilla istutaan, valilla seisotaan, valilla kosketaaan vieruskaverin kasia tai vaihdetaan niin sanotut ylaviitoset naapurin kanssa.

Villiemmilleen meno yltyi tapahtuman puolivalissa ja loppupuolella. Alku oli rauhallisempaa ja vaikutti aivan kuin ihmiset olisivat aivan omissa maailmoissaan, kun he seisoivat kadet sivulla tai ylhaalla puhuen ja laulaen itsekseen. Kirkossa kaynti vaikutti melkoisen vakavalta hommalta, silla puheen aikana kaikki kaivoivat laukuistaan esiin muistiinpanovalineet ja kirjoittivat puheen sanomaa ylos. Ihmiset vaikuttivat olevan uskonsa kanssa todella tosissaan ja täysillä mukana. Puolivalissa pitkan puheen jalkeen bandi aloitti taas soittamaan musiikkia ja yksittaiset ihmiset juoksivat lavan luokse. Ihmettelin asiaa, silla naytti aivan kuin he kavisivat koskettamassa lavan reunaa ja nayttivat takaisin tullessaan maailman onnellisimmilta. Hetken tata seurattattuani sain kiinni juonesta ja tajusin, etta he kayvat viemassa rahaa. Vaikka ihmisilla ei varmasti ollut paljoa mista antaa, niin silti he nayttivat saavan kasittamatonta tyydytysta pelkasta antamisen ilosta.

Jumalanpalveluksen loppupuolella alkoi tapahtua sita, jota olin oikeastaan mennyt kirkkoon katsomaan. Olin nimittain kuullut, etta kyseinen kirkko on hiukan erityinen ja etta siella parannetaan ihmisia. Rukoilun yhteydessa kuulin yhtakkia rysahdyksen ja nain kuinka takanani istunut nainen oli tuupertunut lattialle. Hetken jo luulin, etta han oli kuollut ja saikahdin kun hanta aloitettiin peittelemaan viltilla. Onneksi peitetta ei laitettu hanen kasvojensa paalle, joten paattelin hanen vain pyortyneen. Kukaan muu ei tuntunut kiinnittavan asiaan huomiota, joten ajattelin moisen olevan normaalia. Vieruskaverini selitti, etta joskus rukoillessa demonit tulevat esiin ja henkilo tuupertuu. Naita tuupertujia tulikin sitten useampi seuraavien minuuttien aikana ja osa heista tuupertui melkoisilla aanilla hoystettyna.

Tuntuu, etta olisi ollut helpompi olla kirkossa vain ulkopuolisena sivustaseuraajana, mutta jo heti alussa viereeni istutettiin nuori nainen, joka halusi kaantaa minulle koko touhun. Niinpa han istui vieressani sormi ojossa minua kohti ja avasi saarnan saloja. En kehdannut sanoa, etta kayn Suomessa kirkossa vain noin kerran vuodessa ja etta sekin liittyy useimmiten sukulaisen rippijuhliin tai kaverin haihin. Itselleni tama kaikki oli hitusen liikaa ja vaatii melkoista sulattelua. Olen tyytyvainen, etta kavin kirkossa ja koin jotakin sellaista, joka on tiiviisti osa paikallisten elamaa. Silti mieltani jaivat askarruttamaan monet seikat ja se, tulisko minun ylipaansa kuulua kirkkoon laisinkaan. No, ainakin kolmen tunnin istumisella vuoden kirkossakaynnit alkavat olla paketissa.

Kuinka vaikeaa voi olla yhden kortin kayttaminen?

Viime viikonloppu kului Sansibarilla, jossa vietimme ensin yhden paivan Stone Townissa ja suuntasimme sen jalkeen pohjoisen upeille rannoille Kendwaan. Matka taittui tietysti takalaiseen tapaan daladalalla, jossa oli sisalla enemman ihmisia kuin laki sallii. Taalla onkin vitsi, etta kuinka paljon ihmisia mahtuu yhteen daladalaan ja vastaus on, ettei daladala ole koskaan taysi. Aina pysahdytaan tien viereen haalimaan lisaa matkustajia, otetaan ihmisia kyytiin mita kummallisemmista paikoista ja odotellaan matkustajia, jotka kavelevat kaukana eivatka kiirehdi ollenkaan noustakseen kyytiin.

Kendwa oli yksi hienoimmista nakemistani rannoista, silla hiekka oli todella hienoa ja vesi kirkasta. Lisaksi hyvana puolena saaren pohjoisosassa on se, etta siella lasku-ja nousuvesi eivat vaikuta, joten uimaan paasee mihin kellon aikaan tahansa. Kendwan hyvista puolista huolimatta paikasta jai ristiriitaiset fiilikset huonon palvelun vuoksi. Lauantaina illalla suuntasimme viereiseen hotelliin illalliselle isolla porukalla. Meita oli noin kymmenen ihmista, silla myos jenkkivaihtarit olivat tulleet kyseiselle rannalle juhlistamaan yhden heista syntymapaivaa.

Kuten arvata saattaa, niin ruokailun lopuksi seurasi melkoinen hardelli, kun tarjoilija yritti saada laskua kohdilleen. Hotellilla oli melkoisen fiksun tuntuinen systeemi, etta illan aluksi ladataan kortille rahaa ja korttia nayttamalla pystyy sitten illan kuluessa maksamaan juomia ja ruokia. Itse latasin omalle kortilleni sen verran rahaa, etta se riittaisi illalliseen ja muutamaan juomaan. Mutta kuinkas kavikaan, niin ruokailulasku oli aivan solmussa ja sen selvittelyyn meni yhtaan liioittelematta kaksi tuntia. Kun vihdoin sain oman osuuteni hoidettua ja he hoylasivat kortiltani rahat, marssin baaritiskille tilaamaan siideria. Ilmeeni oli kylla nakemisen arvoinen, kun baarimikko ilmoitti, ettei kortillani ole enaa rahaa. Siitapa tulistuneena marssin takaisin ruokailupuolelle valittamaan asiasta. Pitkan taistelun ja vakuuttelun jalkeen sain heidat uskomaan, etta he olivat tehneet virheen ja naytin heille jopa kuitit tekemastani latauksesta. Niinpa he sanoivat korjaavansa asian ja lataavansa minun kortilleni osan rahoista ja osan kaverini kortille. En tieda miksi he toimivat nain oudosti, mutta paattelin sen johtuvan siita, etta heidan on vaikea palauttaa kortille rahaa.

Seuraavaksi marssin kaverini kortti kadessani baaritiskille ostamaan juomaa ja sain ostettua juoman. Siinapa ajattelin, etta nyt homma oli mennyt oikein ja kaikki kadenvaannot oli suoritettu. Seuraavaa juomaa ostaessa minulle kuitenkin sanottiin, ettei kortillani ole rahaa. Ei siina auttanut muu kuin menna takaisin ruokalipuolelle valittamaan asiasta. Tassa vaiheessa aloin olla jo niin arsyyntynyt, etta marssin suoraan tiskin toiselle puolelle ja menin koputtamaan tarjoilijaa olkapaalle. Tietysti siina vaiheessa paikalla oli toinen tarjoilija, jolle tilanteeni oli aivan uusi, eika han meinannut uskoa asiaani vaan kysyi olisiko minulla nayttaa kuittia. Kerroin antaneeni kuitin pois, kun valitin edellisen kerran ja etta tama oli jo kolmas kerta kun he ovat tehneet virheen. Han naytti minulle koneen naytolta, mita he olivat veloittaneet minulta ja etta olin syonyt muun muassa keittoa. Sanoin noin kaksitoista kertaa, etten ole syonyt keittoa ja etta heilla on systeemi aivan sekaisin. Lopulta pitkan taistelun jalkeen tarjoilija pyysi minua tulemaan kanssaan baaritiskille ja kaski heita antamaan minulle haluamani juoman. Tietysti he halusivat tasta juomasta myos hiukan rahaa, mutta sanoin etta nain surkealla asiakaspalvelulla he ovat minulle velkaa ainakin yhden juoman ja etta jos tallaista tapahtuisi Suomessa, niin hotelli hyvittelisi asiaa vaikkapa lahjakortilla tai jollakin muulla hyvityksella.

Itse asiassa kyseisen hotellin omistaja on suomalainen, joten tekipa mieleni laittaa hiukan palautetta menemaan, mutta viela toistaiseksi olen hillinnyt itseni. Hienoa, etta heilla on hotellissa tuollainen moderni systeemi, mutta eipa siita ole paljon apua, jos sita ei osata kayttaa.

Hhmm, what should I eat today?

Täällä yliopiston kampus levittäytyy laajalle. Ihan yhtä laajalle ei levity sen ruokaloiden valikoima, joka säilyy päivästä toiseen samana.Tarjolla on riisiä höystettynä herneillä, lihalla tai kalalla. Höystettynä tarkoittaa
tässä tapauksessa sitä, että lautaselle laitetaan valtava kasa riisiä ja sen päälle kolme
pientä lihapalaa, jotka pyörivät suussa pidempään kuin purukumi.

Täällä ruoka-annoksien hinnat pyörivät 700 ja 3 500 shillingin välillä, mikä tarkoittaa maksimissaan paria euroa. Jos annokseensa haluaa lihaa, nostaa se välittömästi annoksen hintaa monella sadalla prosentilla. Liha on kallista ja siinä suurinta osaa näyttelevät luut ja läski. Siksi täällä monet syövätkin pääosin kasvisruokaa. Itsekin otan usein pelkät ranskalaiset tai pelkkää spagettia. Eihän se terveellistä ole, mutta jotain on syötävä.

Tällä tiskillä valmistuu ranskalaismunakas.

Pääruokalassa useimmat pöydät ovat metallia ja tuolit muistuttavat eriparisia puutarhatuoleja. Ruokalassa on useampi jonotuspaikka ja yksi erillinen tiski juoman ostoon. Yhdellä tiskillä valikoimaan kuuluvat ainoastaan riisipohjaiset annokset. Toisella tiskillä valikoimaan kuuluvat ranskalaiset perunat ja munakas, minkä lisäksi
siitä saa näiden yhdistelmää chipsi mayaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jo kertaalleen kypsennetyt perunat laitetaan pannulle, sitten päälle öljyä ja pari kananmunaa, niin ranskalaismunakas on valmis. Tätä herkkua voi maustaa ketsupilla, chilikastikkeella tai suolalla, eivätkä paikalliset arkaile ketsupin käytön kanssa. Jos munakkaan haluaa ottaa mukaan, niin se pistetään sellaisenaan rullasta otettavaan mustaan
muovipussiin. Ja ei kun kotiin nauttimaan ruokalan antimista!

Kolmannella tiskillä voi hyvänä päivänä törmätä spagettiin tai ugaliin. Ugali on paikallista valkoista maissipuuroa, jota paikalliset näyttävät syövän hyvällä ruokahalulla, mutta jota en ole yhdenkään vaihto-opiskelijan nähnyt syövän. Itse olen toistaiseksi vältellyt sitä, mutta kait sitä on jossain välissä maistettava.

Kampusruokaloiden ehdottomasti parasta antia ovat hedelmät. Tuoreita eksoottisia hedelmiä saa ison lautasellisen 1 000 shillingillä eli 50 sentillä, kunhan osaa valita kuinka monta siivua haluaa mitäkin eksoottista herkkua. Valinnan vaikeuden lisäksi esteenä saattaa olla kielimuuri, mutta onneksi sormilla voi osoittaa mitä haluaa ja kuinka paljon. Yleensä yritän tilata swahiliksi ja hedelmiä pilkkovilla pojilla on hauskaa. Olenkin vastatoimena päättänyt yrittää opettaa heille suomea, niin huomaavat ettei uuden kielen oppiminen käy ihan hetkessä.

Hedelmätiskillä on tarjolla ananasta, mangoa, banaania, kurkkua ja vesimelonia. Hedelmät ovat kova hitti vaihto-opiskelijoiden keskuudessa, sillä ne tuntuvat olevan ainoa vitamiinipitoinen ja jokseenkin virkistävä vaihtoehto. Harmiksemme hedelmatarjonta on muuttunut viimeisen viikon aikana niin, etta ananakset ja mangot ovat poistuneet valikoimista. Joku selitti muutosta silla, ettei nyt ole noiden hedelmien sesonki ja ne ovat kalliimpia. Tilalle on ilmestynyt paarynaomenoita ja avokadoja. Nekin ovat maittavia, mutta eivat mitaan verrattuna makeampiin aiemmin tarjolla olleisiin hedelmiin.

Suurta hilpeyttä täällä herättävät ruokailuvälineet. Hedelmät, ranskalaiset ja munakkaat syödään hammastikuilla. Riisit ja spagetti sen sijaan nautitaan lusikalla tai haarukalla. Haastavaa tässä on se, että ruokailuvälineet on ongittava kiehuvan kuumasta vedestä grillauspihtejä apuna käyttäen. Hygieenistä, mutta haastavaa. Usein saa todistaa näkyä, että paikallinen onkii välineet myös jonossa seuraavana tulevalle valkonaamalle.

Hygieniaa saattaa kyseenalaistaa, kun näkee ruokalassa pörräävän enemmän kärpäsiä, kuin mihin olen törmännyt suomalaisella maatilalla (terveisiä vaan Ruukkiin). Eivätkä kärpäset ole yksin, myös niiden isommat kaverit - apinat - käyttävät samaa ruokalaa kanssamme.

*Sama teksti hiukan lyhennettynä on julkaistu myös viimeisimmän Tekniikka&Talous -lehden Pulpetti-palstalla.

Rakkaat ystavamme valikokeet

Viimeisella viikolla ennen valiviikkoa (eli viikon taukoa) meilal piti olla kustakin kurssista valikoe. Vain yhdessa aineessa olimme paasseet niin pitkalle, etta kokeen pitamisessa oli tolkkua. Niinpa matkaa edeltavalla viikolla teimme International relations -kurssin valikokeen ja melkoinen koe se olikin! Kokeessa kysyttiin mita ihmeempia nippelitietoja, kuten yksittaisia vuosilukuja, jarjestojen nimia ja henkiloiden titteleita. Suosikkikysymykseni ylitti kylla monen ymmarryksen ja heratti melkoista hammennysta, silla paperilla oli lause ja kysymys kuului: who wrote this? Voisin viela ymmartaa moisen, jos nuo olisivat olleet maailman historian kuuluisimmat sanat, jotain jonka kaikki olisivat oppineet jo lastentarhassa. Mutta ei! Kun luettavana on parikymmenta englanninkielista artikkelia, niin ei tunnu alkuunkaan reilulta kysya tuollaista. Itse lukiessani pyrin hahmottamaan kokonaiskuvan ja isot linjat. Tuntuu paljon oleellisemmalta hahmottaa kokonaisuus, kun tietaa yksittaisen kirjoittajan nimi.

Onneksi tentin aiheuttama ahdistus unohtui reissatessa naapurimaissa. Iloinen yllari odotti kuitenkin kotiin palatessa, kun opettaja ilmoitti arvostelleensa kokeen todella tiukasti. Kutsui arvostelua itse jopa ilkeaksi. Niinpa siina sitten kavi, etta kymmenen pisteen kokonaissaaliista olin onnistunut saamaan haaviini 3,6 pistetta. Vaikka olin lukenut kaiken annetun materiaalin ja ollu lasna jokaikisella luennolla ja seminaarikerralla. Silla ei paljon juhlita, kun kurssin aikana olisi saatava kasaan vahintaan 16 pistetta, etta paasee edes osallistumaan kokeeseen. Eika siina mitaan, etta jaisi kurssi suorittamatta, mutta vaihtostipendilomakkeen allekirjoittaessani sitouduin suorittamaan tietyn maaran opintopisteita. Ei paljon huvittaisi maksaa 2000 euroa takaisin.

Koepaperiani lapikaydessa huomasin, etta en ollut saanut muutamasta vastauksestani pisteita, vaikka mielestani ne loytyivat suoraan materiaaleista. No, minapa tasta innostuneena marssin luennon jalkeen opettajan puheille kysymaan mista kiikasti. No, hanpa vain totesi minulle nain: This could have been explained better. Siina vaiheessa vereni kiehui aikamoisilla kierroksilla, silla tiesin tasan tarkkaan missa kohtaa tekstia nuo asiat esiintyivat. Mutta ilmeisesti olin ilmaissut ne vaarilla sanavalinnoilla tai sitten han vain paatti olla ilkea. Mene ja tieda sitten! Tuntuu epaoikeudenmukaiselta, silla englanti ei ole aidinkieleni, enka osaa ilmaista ajatuksiani englanniksi yhta sujuvasti kuin suomeksi. Kiireessa kirjoittaessa tulee virheita, se on mielestani selva ja siita oppii ja kehittyy, mutta ihmettelen suuresti mika kyseisen opettajan mielenlaatu on. On vaikea ajatella, etta pikkudetaljeihin keskittyva ilkeasti arvosteltu koe nostaisi kenenkaan opiskelumotivaatiota ja saisi yrittamaan kovemmin.

Viimeinen niitti arkkuun saatiin tanaan, kun han luennon lopuksi jakoi meille paperit kotitehtavaa varten. Maanantaiksi pitaisi raapustaa monen sivun kirjoitelma Afrikan Unionista ilman minkaanlaista ennakkovaroitusta. Opettajan mukaan voisimme lukea ylimaaraisia materiaaleja, joita han voisi meille sahkopostitse lahettaa ja voisimme ladata netista lisamateriaalia. Anteeksi nyt vain, mutta kohteleeko han samalla tavoin paikallisia opiskelijoita? Olettaako han, etta myos heilla on netti ja tietokone kaytossaan tai etta he saavat parissa paivassa kasaan kirjoitelman? Tietyt tehtavat kylla ymmarran, mutta puun takaa tulevat ovat liikaa. Tietyista tehtavista on ilmoitettu heti kurssin aluksi ja kaikki kurssilla olevat tietavat mika pelin henki on, mutta tuollaiset ylimaaraiset tehtavanannot ylittavat ymmarrykseni. Varsinkin kun kurssista saa vain 3 unittia eli noin 5 opintopistetta.

Itse nousin hiukan opettajaa vastaan, kun kysyin tehtavanannon lopuksi odottaako han todella meidan tekevan moista maanantaiksi. Tekisi mieli protestoida tehtavanantoa vastaan ja jattaa tekematta, mutta katsotaan nyt. Ehka huomenna mieleni on tyyntynyt ja tartun tehtavaan.

Toisen aaripaan ylivaativaan ja suorituksia vahtaavaan politiikan kurssin opettajaamme tuo sosiologian professorimme. Han lukee kirjasta aaneen kunkin lauseen viiteen kertaan, minka vuoksi olemme kahden kuukauden aikana ehtineet kasitella kirjasta vain kaksi kappaletta. Taman lisaksi han kysyy vahan valia: Are we together? Is this clear to everybody? Is this good question for the test? Sosiologian kurssin valikokeen oli maara olla loman jalkeen, mutta opettaja ilmoitti lomailevansa ja matkustavansa Arushaan. Ei siina muuten mitaan, mutta tama olisi ollut kiva tietaa hyvissa ajoin, niin olisimme voineet pidentaa myos omaa lomaamme. Lisaksi heti loman jalkeen oli oma vuoroni palauttaa ja esitella seminaarityoni. Itse olisin mieluusti hoitanut esiintymisen pois alta ja laittanut ruksin seinaan, etta yksi asia on hoidettu, mutta ei.

Myos talla viikolla opettaja ilmoitti luentopaivan aamuna olevansa yha reissussa, joten kokeemme siirtyi taas tuonnemmaksi. Itseani moinen venkslaaminen ja oman loman pitaminen turhauttaa. Olisi kiva hoitaa ensin tyot pois alta ja rentoutua sen jalkeen. Niinpa ehdotin opettajalle, etta pitaisin esitykseni ryhmalle, vaikka han ei olisikaan paikalla. Onneksi tama sopi Dr. Lyimolle ja nyt esitys on onnellisesti takanapain. Valikoe tosin haamottaa viela edessapain, mutta en aio ottaa siita stressia, silla ei ole alkuunkaan minun vikani ettei sita ole pidetty viela. Menkoon se omalla painollaan ja miten menee. Jos opettaja on tuollainen ja tuolla tasolla, niin ei han voi mielestani vaatia ihan hurjia meilta opiskelijoiltakaan.

Periaatteesta

Tanaan aamulla suunnattiin Katan kanssa kohti keskustassa olevaa niin sanottua kangakatua. Kyseessa on siis katu, jolla myydaan paljon kitengeja ja kangoja. Kitenget on isompia kangaspaloja, joista teetetaan usein mekkoja ja kangat pienempia kankaita, joita naiset kietoo ymparilleen esimerkiksi hameeksi. Afrikkalaiseen tyyliin kummatkin kankaat on varikkaita ja kuviollisia ja valikoimat on valtavat. Itse olen aiemmin ostanut jo kaksi kitengea, mutta en ole viela saanut aikaiseksi teetattaa niista vaatteita. No, pikkuhiljaa pikkuhiljaa.

Kankaiden naprailyn lomassa meidat yllatti tietenkin jano. Napattiin siina sitten kylmat kokakolat ja maksettiin vahan isommilla seteleilla. Hetken paasta poika/mies saapui takaisin ja antoi vaihtorahat. Ihmettelin, koska olin maksanut 2 000 shillingin setelilla ja sain takaisin vain 1 400 shillinkia. Limsat maksavat taalla 500 shillinkia ja tuo sama hinta luki myos kyseisessa paikassa. Tivasin muutaman otteeseen miksi sain liian vahan takaisin. Asiaa selviteltiin ja han vaitti, etta hinta olikin 600 shillinkia. Sanoin, etteivat he voi ottaa minulta moista hintaa, kun kylmakaapin ovessa on iso tarra, joka ilmoittaa hinnaksi 500 shillinkia. Aluksi he eivat suostuneet antamaan vaatimaani 100 shillinkia, mutta ihan periaatteesta paatin vaatia sita sitkeasti.

Naissa asioissa olen sitkea - ehka liiankin sitkea! Ajattelin, etten poistu paikalta ennen kuin saan oikean summan vaihtorahaa. Tassa vaiheessa Katariina oli ehtinyt jo poistua kojuille jatkamaan kankaiden katselua, mutta minapa vain sain lisaa tuulta vaatimuksilleni. Kyseessa ei ollut missaan mielessa suuri raha ja sekin olisi varmasti ollut paljon tarkeampi heille kuin minulle, mutta paatin pitaa pintani. Jos he kuvittelevat, etta he voivat ottaa kaikilta ylimaaraista (tai kaikilta valkonaamoilta), niin siina he ovat vaarassa. Lopulta sain kuin sainkin rahani, ja myos Katariinan, vaihtorahat. Tuntui, etta oikeus oli voittanut ja suuri taistelu oli paattynyt voitokkaasti!

Kuhiseva Uganda

Ruandan jalkeen otimme taas aikaisen lahdon, talla kertaa maaranpaana Ugandan paakaupunki Kampala ja kulkuvalineena bussi. Kampalaan saapuessa shokki oli melkoinen, vaikka afrikkalaista elamanmenoa olikin tullut seurailtua jo muutaman kuukauden ajan. Kaupungin keskusta oli kuin kuhiseva likainen muurahaispesa. Punainen maapera oli muuttunut sateen jaljilta oranssiksi mutavelliksi. Aikomuksenamme oli nostaa keskustasta paikallista valuuttaa ja suunnata sitten hiukan kauemmas etsimaan halpaa yosijaa. Siina keskustassa ollessa tuli kuitenkin mieleen, etta olisi kaikkien kannalta jarkevinta yopya ihan keskustassa. Siten voitaisiin liikkua enemman yksinamme, eika liikkumiseen menisi aikaa eika rahaa.

Siinapa sitten marssin hienon nakoiseen hotelliin rinkka selassa neuvottelemaan hinnasta. Alkuperaisesta hintatarjouksesta tultiin kylla rutkasti alaspain, mutta kauppoja ei silti syntynyt. Seuraavaksi huomasin kyltin, jossa mainostettiin kulman takana olevaa ensiluokkaista majoitusta. Siinapa sita oli ensiluokkaista kyllikseen, kun paikka naytti pahimmalta rotanloukulta ikina! Hinta olisi kylla ollut kohtuullinen, mutta joku raja sentaan touhussa. Yopaikan alhaalla ollut vartija huomasi ilmeena poistuessani ja sanoi voivansa suositella muutamaan parempaa paikkaa, joissa hintapyynnot ovat inhimillisia. Kylla nauratti, etta jos edes hostellin/hotellin vartija ei voi suositella kyseista paikkaa, niin silloin se on kylla rotanloukku sanan varsinaisessa merkityksessa. Niinpa tama herra lahti opastamaan meita ja loysimme kivan hotellin kohtuu hintaan.

Ongelmaksi muodostui, ettei heilla ollut kolmen hengen huoneita tai ylimaaraisia patjoja. Luulimme kuitenkin neuvotelleemme itsellemme mukavaan hintaan kolmen hengen huoneen. Kavimme tsekkaamassa huoneemme ja olimme enemman kuin onnellisia siita, etta olimme kerrankin HOTELLISSA emmeka ehka tormaisi vessareissuilla torakoihin. Ulos lahtiessamme kavimme viela sanomassa respaan, etta jatamme avaimemme siihen, jotta he voivat laittaa kolmannen sangyn huoneeseen valmiiksi. Mutta mita ihmetta, miksi he katsoivat meita niin hammastyneina? Kavikin ilmi, ettei heilla ollut aikomustakaan tuoda kolmatta sankya tai edes patjaa huoneeseen. Niinpa siirsimme kaksi yksittaista sankya vierekkain ja nukuimme kaikki kolme samassa parisangyssa. Nain katevasti kahden hengen huoneesta tulee kolmen hengen huone!

Seuraavat viisi paivaa kuluivatkin sitten keskustan hulinaan totutellessa. Tavallaan tuntui kuin olisi ollut kovinkin lannessa, silla ihmiset tervehtivat sanomalla Hello, how are you? Toisaalta tuntui, etta olimme lahes ainoat valkoihoiset ja saimme sen vuoksi vahan liikaakin huomiota. Ihmiset huutelivat peraamme mzungu (valkoinen, eurooppalainen) vahan liiaksikin ja aina kun vahingossa sattui katsomaan kojuun painkaan, niin sielta jo huudeltiin Hello customer! Tallaista huutelua jaksaa aikansa,mutta pidemman paalle se alkaa olemaan aikamoisen rasittavaa. Niinpa mina sisukkaana tyttona yksi paiva paadyin valistamaan paikallisia kenkamyyjia, etta ehkapa kaikki asiakkaan eivat tykkaa noin hyokkaavasta ja paallekayvasta myyntitaktiikasta. Sanoin, etta olisi ehka valilla parempi antaa katsoa rauhassa kuin hyokata heti kimppuun myymaan aivan kaikkea ja tarjota niita vielapa mzungu-hintaan (eli tuplasti kalliimmalla). Ei tainnut menna oppi ihan perille, silla myyjat alkoivat keskustella ja naureskella kiivaasti swahiliksi. Siina vaiheessa paatin aanestaa jaloillani ja suunnata muualle.

Ruokailukokemuksemme olivat Ugandassa huomattavasti parempia kuin Ruandassa. Ehka osa ansiosta kuuluu paremmalle englanninkielen taidolle. Ruandassa ruoan tilaaminen ja saapuminen oli lahes joka kerta melkoisen vaivan ja seikkailun takana. Kun yritit saada menua, tarjoilija kysyi: meat? Kun sait tilauksen tehtya, ruokaa ei tullut, se oli vaaraa tai sen tekemisessa meni toista tuntia. En silti vaita, etta Ugandassakaan ruokahuolto olisi pelannut moitteettomasti. Voi niita lukuisia kertoja, kun tilasimme jotakin vain huomataksemme, etta tarjoilija palasi vartin paasta kertomaan, ettei heilla ole nyt kyseista ruokaa tarjolla. Naissa maissa paras taktiikka onkin kysya heti ravintolaan saapuessa, etta mita ruokaa teilla on. Menun pitka lista ja oikeasti valmistettavat ja tarjottavat jutut ovat kaksi tyystin eri asiaa.

Uusi kokemus minulle oli Ugandassa turvatarkastukset, joita suoritettiin aina baariin mentaessa. Noina hetkina aina muisti, etta tosiaan tama maahan ei ole se kaikista vakain ja turvallisin. Muuten maa vaikutti mielestani kylla turvalliselta ja uskalsin liikkua paljon yksin. Silti Uganda ei kipua ihan suosikkikohteitteni listalle, toisin kuin Ruanda.

Ihmeellinen Ruanda

Reppureissaamisessa on se hyva, etta usein tormaa muihin samaa harrastaviin tai muihin, joilta saa korvaamatonta apua. Tansanian ja Ruandan rajalla tapasimme kaksi saksalaista tyttoa ja amerikkalaisen pariskunnan, jotka olivat myos suuntaamassa Ruandan paakaupunkiin Kigaliin. Kavipa viela sellainen tuuri, etta saksalaiset olivat tyoharjoittelussa Kigalissa ja tiesivat vanhasta muistista miten paasisimme rajalta ihmisten ilmoille. Niinpa hyppasimme bussiin, jolla paasimme suoraan Kigalin ytimeen. Matkalla saimme nauttia paitsi selkeasti vehreammista maisemista, niin myos todistaa rankkasadetta. Maisemat olivat kumpuilevaa vihreaa maalaismaastoa, sen verran mita bussin huurtuneista ikkunoista pystyi nakemaan.

Kigaliin paastyamme hammastys ja huojennus oli suurta. Olimme perilla maaranpaassamme ja paikka naytti mita mukavimmalta! Alkuvaikutelma oli kaikkiaan todella positiivinen ja kaupunki katuineen vaikutti Dar es Salamiin verrattuna todella siistilta ja lansimaalaiselta. Ihmisten pukeutuminen oli siistimpaa, kadut olivat hoidettuja ja naimmepa jopa muutaman hyvin hoidetun puistonkin ja liikenne oli oikeanpuoleista. Melkein kuin olisi saapunut Eurooppaan! Ehkapa osa ansiosta kuuluu maan muovipussikiellolle. Paikallisen valuutan hankkimisen jalkeen suuntasimme uusien amerikkalaisten ystaviemme kanssa etsimaan LonelyPlanet-matkaoppaan suosittelemaa halpaa yosijaa. Paikasta jarjestyi huoneet kummallekin matkaseurueelle suhteellisen edulliseen hintaa ja hostellin sijainti oli vain muutaman sadan metrin paassa keskustasta, joten tartuimme tarjoukseen ja maksoimme suoraan yopymisen kahdelle yolle.

Lauantain haasteenamme oli hankkia niin sanotut gorillaluvat. Vuorigorillat ovat uhanalaisia, joten niita paasee katsomaan vain rajattu ihmismaara paivassa. Lysti tapahtuu kaytannossa parissa eri luonnonpuistossa Ruandassa ja Ugandassa, eika ole alkuunkaan halpaa. Perushinta gorilloista on 500 jenkkidollaria, minka lisaksi on hoidettava itselleen kyyditys puistoon ja puiston sisalla. Erilaisia halvempia hintoja voi saada sen mukaan onko Ruandan kansalainen, Tansanian kansalainen, Ita-Afrikan asukas tai opiskelija. Etukateen olin varannut luvat ja viesteissa oli vilkkunut summia 200 ja 300 dollarin valilta. Toimistoon marssiessamme elattelimme toivetta, etta saisimme neuvoteltua hinnan 200 dollariin ja yllatys olikin melkoinen, kun passit ja opiskelijakortit naytettyamme hinta tipahti 150 dollariin. Kylla siina suu vaantyi melkoiseen hymyyn!

Sunnuntaina elama naytti taas astetta valoisammalta, kun ruoka alkoi taas pysya sisalla ja maanantaille oli tiedossa retki luonnonpuistoon gorilloja katsomaan. Niinpa hyppasimme jalleen kerran bussiin, nyt maaranpaanamme oli Pohjois-Ruandassa sijaitseva Musanze ja siita viela hiukan pohjoisempana oleva luonnonpuisto Parc National des Volcanoes, jonka maisemiin perustuu myos elokuva Sumuisten vuorten gorillat. Bussimatka tarjosi taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vahan liikaakin, jos minulta kysytaan. Tie kiemurteli siksakkina vuoristossa ja oli parempi, etta keskittyi ihailemaan maisemia eika katsonut eteenpain. Ei siina auta kuin toivoa parasta ja todeta, ettei itse voi juurikaan vaikuttaa tapahtumiin. Sita paasee perille, jos on paastakseen. Aina voi lohduttautua ajatuksella, etta eivat kai ne bussit kovin usein alas rinteelta tipu tai etta kylla kuljettaja osaa asiansa. Maisemat olivat joka tapauksessa henkeasalpaavan hienot ja naimmepa matkalla myos yhden rekan, joka oli tippunut alas vuorenrinteella menevalta tielta.

Myös paikalliset linnut olivat löytäneet tiensa hienon hotellin uima-altaalle.

Musanzeen paastyamme hyodynsimme saksalaisilta saatuja tietoja ja marssimme todella hienon nakoiseen hotelliin, josta kysyimme halpaa huonetta. Niinpa he majoittivat meidat alkeelliseen takarakennukseen, joka muistutti lahinna mummolan kellaria (myos tuoksultaan). Parasta tassa oli, etta vaikka majoituimme alkeellisesti, niin paasimme kuitenkin kayttamaan hotellialueen tiloja, joihin lukeutui uima-allas. Ehkapa viela tatakin parempaa oli, etta sattumalta hotellissa majoittui myos amerikkalainen isa-tytar -kaksikko, jonka kanssa saimme sovittua kyydista luonnonpuistoon.

Seuraavana aamuna saimme taas kylmaa kyytia, kun herasimme 5.45 aamiaiselle, josta suuntasimme suoraan gorillametsalle. Luonnonpuiston porteilla meilta kerattiin luvat ja ihmiset jaettiin ryhmiin. Kukin ryhma suuntasi taman jalkeen eri vuoren juurelle katsomaan gorilloja. Meidan patikointiretkemme piti olla kohtalaista tasoa, mika kuulosti sangen lupaavalta. Halusin jonkin verran kavelya ja kiipeamista, mutta niin etta selviaisin hyvin tennareillani ja vaaleilla housuillani. Onneksemme tassa ryhmajaossa amerikkalaiset ystavamme Kim ja hanen isansa tulivat kanssamme samaan ryhmaan ja paasimme taas heidan kyydillaan. Ja melkoista kyytia se olikin! Moni ei kutsuisi niita teita teiksi alkuunkaan. Opas puolestaan nimitti pomppuista kyytia afrikkalaiseksi hieronnaksi. Pahimmalta tuntui auton puolesta, joka joutui koville jokaisen toyssyn ja valtavan vesikuopan kohdalla.

Onneksemme Kim oli taitava kuski ja tajusi ajaa tarpeeksi rauhallisesti ja paasimme vuoren juurelle. Hetken paasta hammastys oli kuitenkin suuri, kun naimme gorillojen nauttivan aamupalaa aivan puistikon alareunassa. Ne olivat laskeutuneet niin alas vuorilta, etta paikalliset oppaammekin olivat hammastyneita. Tama vei osan ilosta, silla olisi ollut kiva nahda gorillojen touhuavan syvemmalla omassa elinpiirissaan ja nahda jonkin verran vaivaa niiden loytamiseen. Mutta siina ne nyt sitten istuivat, eivatka tuntuneet valittavan alkuunkaan lasnaolostamme.

Siellä se nyt on! Kuvassa yksi turisti ja yksi vuorigorilla.

Noin puolen tunnin katselun jalkeen gorillat liikkuivat hiukan ja oppaat ehdottivat, etta jos haluaisimme nahda paremmin lauman isointa urosta, niin voisimme kivuta ylospain. Maapera oli kuitenkin todella liukas ja mutainen edellisen illan kaatosateesta, eika metsalla ollut valmiita polkuja. Olosuhteista huolimatta ihmiset olivat valmiita likaamaan itsensa ja lahtivat kipuamaan ylospain. Itse koin, etten ole niinkaan kiinnostunut nakemaan isointa gorillaa tai tekemaan samoin kuin muut, joten jain alemmas. Siina mina sitten olin kyykyssa muutaman metrin paassa vuorigorillasta, joka pisti poskeensa hyvalla ruokahalulla jotakin lehvastoa. Hienointa gorilloissa oli niiden rauhallisuus ja niista lahtevat aanet. Toinen oppaista jai kanssani alemmas ja huomasi, etta toisella puolellani oleva gorilla on lahdossa liikkeelle. Niinpa han kehoitti minua tulemaan luokseen hiukan ylemmas maelle. Pian muut laskeutuivat alemmas ja tulivat minun ja oppaan luokse. Olin todella tyytyvainen, etta paatin jaada alemmas. Tuntui, etta sain olla gorillojen kanssa hetken yksin ja katsoa niita aivan luonnollisissa puuhissaan.

Uhanalaisten vuorigorillojen katsominen luonnossa oli hieno kokemus. 500 dollarin periminen tunnin katselusta on kuitenkin aika paljon. Onneksi maksoimme itse vahemman. Itse olisin kylla valmis maksamaan vaikka enemmankin, jos voisin olla varma, etta rahat kaytetaan todella hyodyllisiin hankkeisiin. Mukavaa gorillabisneksessa on se, etta gorilloja saa katsoa vain tunnin ja niiden suojelusta ja hyvinvoinnista vaikutetaan oikeasti olevan kiinnostuneita. Gorillaturismi tuo Ruandalle mukavasti tuloja ja auttaa maata kehittymaan. Silti heraa kysymys, onko turismi eduksi vai haitaksi vuorigorilloille. Nain gorillat saavat nakyvyytta ja niiden kohtalosta ollaan kiinnostuneita, mutta milla hinnalla.

Viela maanantaina gorillametsalta palattuamme suuntasimme bussilla takaisin Kigaliin. Olimme hiukan hammentyneita gorilloista, silla olimme kaivanneet seikkailun tuntua ja metsassa rampimista. Iloisia olimme kuitenkin siita, etta saimme gorillaluvat todella halvalla ja etta saimme kyydin jarjestymaan puistoon ja takaisin. Tarjosimme amerikkalaisille matkatovereimmelle rahaa hyvitykseksi kyydeista, mutta he eivat suostuneet ottamaan pennosiamme vastaan. Niinpa olimme taas saastaneet mukavasti rahaa. Amerikkalaisilta saimme myos vinkin Kigalissa sijaitsevasta kirkossa, jonka guesthousessa voisimme yopya halvalla. Kyseisen paikan loytaminen vei luvattoman kauan, mutta perilla paastyamme olimme huojentuneita halvasta hinnasta ja otimme suoraan yopymisen kahdeksi yoksi.

Tiistaina toteutimme retken Kigali Genocide Memorial Centeriin, jonne meneminen oli ollut yksi tarkeimmista syista saapua Kigaliin ja ylipaansa Ruandaan. Kigalin katuja kavellessa on melkeinpa kasittamatonta tajuta, etta kansanmurhasta on vain viitisentoista vuotta. Nama samat kadut ovat tulvineet verta, epatoivoa ja kauhua vuoden 1994 kevaalla. Yli miljoona ihmista tapettiin noina julmina kuukausina, joina kansainvalinen yhteiso tyytyi levittelemaan kasiaan ja ihmettelemaan tilannetta. Memorial Centerissa kayminen oli pysahdyttava kokemus. Center on avattu virallisesti vuonna 2004 ja sen ovat rakennuttaneet valtio ja yksityiset jarjestot. Keskuksen pihalla oli useita puutarhoja, joista kukin oli istutettu kuvaamaan ja kunnioittamaan julmuuksissa menehtyneita. Talon edustalla oli myos suuret joukkohaudat.

Apinapatsas, jolla on kännykkä jotta hän voi viestiä Ruandan kauheuksista maailmalle, jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi.

Sisalla nayttely koostui koskettavista kuvista, videoista ja teksteista, joita katsoessa liikuttuu kovettuneempikin henkilo. On kasittamatonta mihin kaikkeen ihmiset pystyvat, kuinka vahan aikaa tapahtumista on ja toisaalta on uskomatonta, miten ihmiset selviavat. Naillakin kaduilla kavelee ihmisia, jotka ovat todistaneet julmuuksia ja karsivat niista koko loppuikansa. Vanhemmat siirtavat kokemaansa ja traumojaan huomaamattaan lapsille ja tuhannet orvoiksi jaaneet sulattelevat kokemaansa viela pitkaan. Vaikka kansanmurha on ohi ja Kigali on talla hetkella oikein turvallinen ja rauhallinen kaupunki, niin pinnan alla arvet ovat varmasti syvalla. Onneksi ihmismielella on kasittamaton kyky unohtaa ja toipua. Noita hurjia tapahtumia emme saa tekemattomiksi, mutta varmasti me kaikki voimme auttaa edes jotenkin. Kunkin taytyy vaan keksia oma tapansa auttaa ja jakaa omastaa niille, joka ovat suuremmassa tarpeessa. Itse olen saanut viime paivina hurjasti uutta ajateltavaa ja oppia. Luulen kuitenkin, etta suurimmat ahaa-elamykset tulevat vasta ajan kanssa tai ehkapa kun istumme matkalla Kigalista kohti Ugandan Kampalaa, joka on seuraava maaranpaamme.

Matkustan ympari Afrikkaa

Puolitoista viikkoinen matkamme Viktoriajarven suunnalle ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Torstaina aamulla lentokentalle suunnatessa olo oli aikamoisen heikko, kun ruoka ei ollut pysynyt sisalla vuorokauteen. Matkaa en kuitenkaan halunnut jattaa valista, silla arvelin vatsaongelmien hellittavan suhteellisen nopeasti. Niinpa mina, Salla ja Katariina lensimme Dar es Salaamista Pohjois-Tansaniaan Viktoriajarven rannalla olevaan Tansanian toiseksi suurimpaan kaupunkiin Mwanzaan. Lennoista maksoimme 98 000 shillinkia, eli noin 50 euroa.

Mwanzassa jaksoimme ihailla jonkin aikaa jarvea ja kaupungin siisteytta, mutta suuntasimme ajoissa nukkumaan, koska tiesimme etta bussimme lahtisi todella aikaisin kohti Ruandaa. Yovyimme kristillisessa hostellissa, jonka vastaanoton henkilon kanssa olimme sopineet, etta han heittaisi meidat aamulla aikaisin bussiasemalle. Niinpa hyppasimme ylos sangyistamme perjantaiaamuna 3.45 ja lahdimme katsomaan pitaisiko kyyditsija lupauksensa. Kyseista henkiloa ei kuitenkaan nakynyt missaan. Siinapa sitten pimeassa lahdimme etsimaan missa han mahtaisi olla tai mista saisimme toisen kyydin. Onneksi asioilla on tapana jarjestya ja saimme vartijan tilaamaan meille taksin, jolla ehdimme mainiosti bussiasemalle. Bussin kohti Benacoa alkaa lastaamaan matkustajia 4.30, ja lahtea 5.00, mutta viiden maissa bussia ei viela nakynyt. Afrikkalaiseen tapaan se lahti 5.30. Tuo oli kuitenkin pieni aikataulusta myohastyminen takalaisittain!

Bussimatka oli kaikkinensa aikamoinen kokemus, silla ikkunat hakkasivat kohdallani toisiaan vasten melkoisen kovaa, minka lisaksi bussin kova-aanisista soitettiin sarisevaa paikallista musiikkia. Istuttuamme bussissa vaivaisen vartin ihmettelimme minne paikalliset menevat, kunnes meidatkin kaskettiin ulos bussista. Ulkona oli pilkkopimeaa, mutta ymmarsimme toisten valkonaamojen avustuksella, etta menisimme lautalla Viktoriajarven yli, jonka jalkeen hyppaisimme ehka takaisin siihen samaan bussiin ja jatkaisimme matkaa. Paatimme kuitenkin ottaa varman paalle ja ottaa kaikki laukkumme mukaan, jos vaikka emme jatkaisikaan matkaa samalla bussilla. Hetken ehdin jo ajatella, etta vaihtaismme bussia ja paasisin istumaan paikalle, jossa en kuuroutuisi. Niin ei kuitenkaan ollut tarkoitettu kayvan.

Lautalla huomasimme, etta aurinko alkoi nousta ja totesimme jalleen kerran, etta taalla pimeys ja valoisuus tulevat todella nopeasti. Bussista noustessa oli aivan pimeaa, eika bussimatkustajien lisaksi nakynyt muita ihmisia, mutta heti kun tuli valoisaa, niin rannasta lahti veneita kalastamaan ja naiset alkoivat kantaa vetta suurissa sangoissaan. Huomasimme myos selkean eron Darin paahtavan kuumaan ilmastoon verrattuna - nyt olin kylmissani! Niinpa muotitietoisena tuuppasin paalleni kaikki mahdolliset vaatteeni housuista, hameista, pitkahihaisista ja sukista alkaen. Kylla siina nauratti, mutta kerrankin tuli kayttoa lampimammille vaatteille. Ja eiko niin, etta housut-hame yhdistelma oli muotia joskus kultaisella 90-luvulla?

Lautan alkeen bussimatka jatkui ensin isompaa tieta ja sitten pienempia ja yha kiemuraisempia hiekkateita, jota kuski ajoi luvattoman kovalla vauhdilla. Heikompaa olisi hirvittanyt ja niin tavallaan hirvitti minuakin, mutta taalla vauhtia surempi huolenaihe lienee teiden ja bussien kunto. Tuntuu olevan enemmankin saanto kuin poikkeus, etta bussit hajoavat matkan varrella. Hyvalla lykylla ne saadaan korjattua saman paivan aikana ja matka jatkuu. Taalla bussien aikatauluihin ei kannata luottaa ja sen vuoksi ei ollakaan tehty matkalle tarkempia sunnitelmia. Ja niinpas vaan siina kavikin, etta meidankin bussimme hajosi matkalla keskella ei mitaan, mutta onneksi korjaukseen ei mennyt kuin jokunen tunti. Korjaukseen osallistui kymmenkunta mustaa miesta ja tohina oli kova. Matkan taas jatkuessa kuljettajan kaasujalka oli aivan yhta herkassa ja jatkoimme hienoissa vuoristomaisemissa, kunnes saavuimme illtapaivalla maaranpaahamme Benacoon. Sielta nappasimme taksin Tansanian ja Ruandan rajalle. Varsinainen raja ylitettiin kavellen, silla raja sijaitsi sillalla, jonka alla virtasi joki ja valtavat putoukset. Putouksissa vesi oli oranssiksi varjaytynytta, silla maapera on voimakkaan punaista. (Tuota kyseista punaista hiekkaa tuntui loytyvan bussimatkan jalkeen suusta ja tavaroista kilokaupalla.)

Itse viisumin kanssa oli pienoisia ongelmia, kun ensin piti menna yhdelle luukulle nayttamaan papereita, siten maksamaan toiselle luukulle ja sitten nayttamaan maksukuittia viela sille ensimmaiselle luukulle. Vasta sitten saimme viisumit, joista pulitimme 60 jenkkidollaria. Tallaisissa tilanteissa on todella vaikea tietaa, kehen luottaa, silla useat paikalliset huusivat peraamme erilaisia neuvoja. Eni myoskaan voi olla varma, etta jos maksaa jollekin tiskille tai henkilolle, etta se oli juuri oikea maksupaikka. Ehka kuvaavaa on se, etta Ruandassa ensimmainen kyltti toivottavaa matkaajat tervetulleeksi nain: Investment YES, Corruption NO.

Lääke, joka parantaa kaiken

Tänään sosiologian professorimme valaisi meitä asiasta, jota koko maan lehdet hehkuttavat etusivuillaan. Nyt on keksitty lääke aidsiin!

Pohjois-Tansaniassa asuva pappi oli jo vuonna 1991 nähnyt unen, jossa itse Jumala kehoitti häntä valmistamaan rohtoa. Tällä rohdolla parantuisivat kaikenlaiset sairaudet. Mutta tämäpä pappi ei ollut heti uskonut ja ryhtynyt toimiin, vaan lääkebisnes oli laitettu pystyyn vasta äskettäin. Kyseinen herra valmistaa ihmelääkettä Tansanian pohjoisosassa Arushassa keittämällä jonkinlaisia kasvin lehtiä tai juuria. Lääke tehoaa kuulemma niin aidsiin, syöpään, diabetekseen kuin korkeaan verenpaineeseenkin.

Nyt siis ihmiset vaeltavat joukkioittain Arushaan saadakseen osan tästä lääkkeestä. Lääkettä ei tosin voi ottaa mukaan tai valmistaa muualla, koska silloin se ei tehoa. Rohdon on oltava juuri tämän papin valmistamaa. Ihme kyllä hän veloittaa lääkkeestä vain 500 shillinkiä eli noin 25 centtiä. Tämän hinnan Jumala oli käsittääkseni hänelle unessa määrännyt. Parempaa bisnestä sen sijaan tekevät paikalliset matkailuyrittäjät ja ravintolat, joka ovat kuulemma nostaneet hintojaan räikeän paljon kansanvaelluksen alettua.

Hämmentävää tässä kaikessa on ihmisten usko ja opettajamme usko aineen tehoon. Itse kuuntelimme tarinaa huulet soikeana epäuskosta. Missä ovat todisteet? Ovatko ihmiset käyneet lääkärintarkastuksessa? Näillä seikoilla ei tuntunut olevan vaikutusta professorimme uskoon, joka sanoi itsekin yrittävänsä matkustaa paikan päälle ensi viikolla. Tästä heräsi kyllä kysymys, että miksi hänellä on niin suuri tarve uskoa lääkkeen tehoon ja mikä sairaus hänellä yllä mainituista mahtaakaan olla? No, hänen matkustussuunnitelmistaan riippuu, koska sosiologian luentomme jatkuvat. Toivottavasti hän ilmoittaa ajoissa onko meillä lomaviikon jälkeen luentoja, niin tiedämme koska palata kampukselle. Aikataulusta riippumatta tuskin taidamme piipahtaa Arushassa katsomassa kansanvaellusta. Ehkä onkin hyvä, että olemme suuntaamassa vähän eri konnuille, niin emme jää paikallisten lääkkeenmetsästäjien jalkoihin :)

Suorittamista

Täällä sitä ollaan edelleen. Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt siivillä ja toisaalta että olisin ollut täällä ikuisuuden. Toisaalta tuntuu aivan kuin itse täällä olo ei olisi vielä alkanutkaan ja että kurssitkin vasta käynnistyvät. Hirvittää ajatella, että jäljellä on vain tietty määrä viikkoja ja sitten koittaa kotiin paluu. Toisaalta en malta odottaa sitä. Odotan innolla, että äiti ja Tiina tulevat tänne, mutta silti en halua odottaa sitä, koska sen jälkeen viikkoja on enää jäljellä niin vähän. Lisäksi monet ovat sanoneet, että kun saa tänne vieraita niin se ei tunnu alkuunkaan lomalta, vaan olo on kuin matkaoppaalla, joka on vierailun päätteeksi aivan kuitti. Tunnelmat ovat siis kaikin puolin sekavat, mutta olkoot.

Kun ajattelee eteenpäin, niin tuntuu että olisi vielä hurjasti nähtävää ja koettavaa. Tuntuu, että koko ajan pitäisi tehdä ja kokea enemmän. Vaikka varmasti ihan tässä arjessakin riittää näkemistä. Todellisuudessa pitäisi lopettaa murehtiminen ja nauttia hetkestä, mutta se ei kuulu vahvuuksiini. Olen aina miettimässä jatkoa. Asioiden hyvyyden tajuan vasta jälkikäteen kun muistelen tapahtumia. Tapahtumahetkellä harva asia tuntuu loistokkaalta.

Täällä Darissa asiat tuntuvat jo sangen arkipäiväisiltä. Oppinsa ja kokemuksensa huomaa vasta, kun paikalle saapuu kokemattomampia matkaajia. Silloin vasta tajuaa, että ne asiat mitä muut hämmästelevät ovat itselle jo niin rutiinia, ettei asiaa vaivaudu edes kommentoimaan. Sellaisina hetkinä palaa mielessään hetkeksi takaisin siihen aikaan, kun oli itse juuri saapunut tänne ja jokainen daladala-matka tuntui suurelta seikkailulta.

Matkan aikana olen varmasti jo nyt muuttunut ihmisenä, eikä se ole mikään ihme. Muutosta on vaikea huomata itse, mutta luulen että se valkenee hyvin, kun saan tänne vieraita tai kun palaan kotiin. On jännittävää nähdä, miten itse käyttäytyy Suomeen palatessaan ja tuntuvatko kaikki asiat aivan vierailta. Olen kuullut, että toiset linnoittautuvat neljän seinän sisään vaihdosta palatessaan eivätkä halua nähdä ketään ja toiset tapaavat heti kahtena ensimmäisenä päivänä kaikki kaverinsa läpi. Voi käydä vaikkapa niin, ettei kavereiden kanssa tunnu olevan enää mitään yhteistä tai kenties niin, että kaikki länsimaalaiset asiat tuntuvat yhdentekeviltä ja turhilta. Täällä kun asiat ovat jotenkin todella erilailla, mutta silti elämä on yllättävän samanlaista. Tai sitten minä olen vain jo niin tottunut elämään täällä, että vain harvat asiat todella hetkauttavat. Siksi tuntuukin vaivalloiselta vastailla ihmisten kyselyihin, että miten täällä Afrikassa menee. Itse kun olen vain yksi henkilö Tansaniassa, enkä voi vastata koko Afrikan puolesta. Toisaalta täällä ei tapahdu mitään ja toisaalta asioita tapahtuu niin tiukkaan tahtiin, että ei jaksaisi selittää.

Kampuksella riittää rappusia.

Nyt alkavalla viikolla meillä on kursseista välikokeet, minkä jälkeen on viikon loma ja lähdemme taas uusille apajille keräämään kokemuksia. Silloin suuntaamme Viktoriajärven rannalle Mwanzaan, josta menemme todennäköisesti laivalla Bukobaan. Sieltä sitten nokka kohti Ruandaa, jossa menemme luonnonpuistoon katsomaan vuorigorilloja. Aikataulusta riippuen sen jälkeen haaveissa olisi käydä Nairobissa ja Mombasassa, mutta luulen että kalenteri asettaa hienoiset rajat reissullemme. Eikä sitä rahaakaan nyt ole loputtomasti lompakossa odottamassa.

Väliviikon jälkeen haaveissa olisi palata vain hetkeksi koulunpenkille ja suunnata sitten Sansibarille ja Victoria fallseille. Ja ainiin, siellä Etelä-Afrikassakin piti käydä jossain välissä.

Olemisen sietämätön "keveys"

Yhtäkkiä opiskelu on iskenyt täällä silmille. Miten ihmeessä minulla voi olla kahden viikon päästä välikokeet, muutaman esseen deadline, seminaarityön palautus ja kaksi esitelmää. Miten tässä näin kävi? Minähän tulin tänne lomalle ja lähinnä tutustumaan kulttuuriin. Ideana oli ottaa vain minimivaatimusten mukaiset 4 kurssia ja suorittaa nekin puolivillaisesti. Tämä johtuu osittain siitä, että suoritin ennen tänne tuloani Suomessa jo kaikki tutkintooni kuuluvat opinnot, joten kaikki täältä tulevat opintopisteet ovat ylimääräisiä. Kun on juuri kuluneena syksynä kirjoittanut yhden gradun, niin ei huvittaisi opiskella täällä tiukkaan tahtiin, vaan enemmänkin käyttää aikaa matkusteluun ja uusien asioiden kokemiseen.

Usean viikon ellei kuukauden alkulomailun jälkeen todellisuus on iskenyt ja lujaa. Kurssitehtäviä pitäisi seuraavina viikkoina palauttaa pelottavaan tahtiin, vaikka olenkin valinnut vain neljä kurssia. Yhteen kurssiin (advanced sculpture) ei kuulu lainkaan kotitehtäviä, mutta kaikkiin muihiin sisältyy lukuisia palautettavia töitä. Kaiken lisäksi töiden aiheet ovat hyvin laajoja ja opettajat sanovat, että niihin saa hyödyntää materiaalia mielensä mukaan. Huvittavinta on kuitenkin se, että kaikki meille annetut aiheet ovat suoria kopioita kurssimateriaalien otsikoista. Ei siis ole aivan selvää onko tehtävänämme tiivistää materiaalin sanomaa, vai etsiä tietoa myös muista lähteistä. No, aion kirjoittaa tehtävät käyttäen isoa riviväliä enkä olla järin kriittinen tuotoksiani kohtaan. Pääasia on, että saan suoritusmerkinnät neljästä kurssista, enkä joudu palauttamaan saamaani stipendiä takaisin.

Sitten pitäisi vaan ryhtyä töihin, mutta mistähän sitä aloittaisi? Tarjolla olisi pohdintaa kolonialismin aikaisesta yhteiskunnasta, afrikan poliittisen tilanteen ruotimista tai vaikkapa esitelmä siitä, miten sukupuoliroolit ilmenevät Suomessa. Mutta entäpä jos aloittaisikin sillä, että tekisi listan hoidettavista asioista. Minä kun rakastan listoja ja minusta tuntuu heti, että asiat ovat paremmin järjestyksessä. Kaikki on helpommin hallittavissa, kun asiat ovat allekkain paperilla. Listan teon jälkeen ongelmaksi jääkin enää se, mistä päästä listaa lähtisi lyhentämään.

Ukkosta vai pommeja?

Viimeisen viikon ajan täällä on ollut erilainen sää kuin aikaisemmin. On ollut tuulista, sateista ja jopa ukkosmyrskyjä. Välillä on huoneessa ollessa ollut jopa kylmä, kun tuuli puskee suoraan sisään hyttysverkon läpi. Keskiviikkoiltana sitten ihmeteltiin onko taas tulossa ukkonen, kun kuului jyrähdyksiä. Vähän epäiltiin, koska hetkeä aiemmin ei ollut näkynyt edes pilviä taivaalla, mutta ollaan opittu, että täällä sää vaihtuu todella nopeasti. Ehdittiinpä siinä heittää muutama vitsi sodastakin, koska jyrähdykset kuulosti aikalailla pommeilta.

Asian todellinen laita selvisi hetkeä myöhemmin, kun Päivi laittoi viestiä, että räjähdykset kuuluvat lentokentän läheiseltä ammusvarastolta. Vastaava räjähdys oli sattunut kuulemma vain muutama vuosi takaperin ja silloin pommeja oli räjähtänyt vielä usean viikon päästä. Onneksi räjähdykset oli suht kaukana meistä, mutta toki kaikki olivat huolissaan niiden aiheuttamasta tuhosta - etenkin kun ammusvarasto on lähellä lentokenttää. Katsottiin räjähdyksiä asuntolan päädyssä olevalta parvekkeelta, jonne ne näkyi valoina. Nähtiin myös kuinka palavia esineitä lenteli ilmassa räjähdysten voimasta.

Räjähdykset uutisoitiin Suomessa myös aika isosti - kiitos vierailulla olleen toimittajaryhmän. Naureskeltiinkin, että ilman heidän täällä oloaan tapahtuma ei olisi ylittänyt Suomessa uutiskynnystä monessakaan lehdessä. Todellisuudessa useita ihmisiä kuitenkin kuoli ja monet jäivät kodittomiksi, joten asia oli hyvin vakava ja ikävä. Siksi tuntuikin kurjalta, että suomalaisten lehtien verkkosivuilla kirjoiteltiin kuinka raukat suomalaiset safarimatkaajat ovat jumissa Darin lentokentällä ja joutuivat nukkumaan betonilattialla. Betonilattia toimii täällä monelle varmasti sänkynä joka yö, joten tuntuu kohtuuttomalta valittaa moisesta. Toki on suomalaiselle varmasti kulttuurishokki nähdä ja kokea asioita joihin ei ole ennen törmännyt, mutta ehkä sitä kautta arvostus omaa sänkyä, ruokaa, juomaa ja omaa kotimaata kohtaan nousee. Ehkä tässä tapauksessa matkailu avarsi vieläpä normaalia enemmän!

Itselleni räjähdysten seuraukset eivät ole vielä ihan selvillä, mutta on huojentavaa, ettei niitä ole kuulunut sittemmin ja että lentokenttä on taas auki. Koska tilanne vaikutti aivan normaalilta jo perjantaina, niin mentiin Päivin kanssa ostoksille Kariakoolle ja kyllähän sieltä tavaraa tarttui mukaan. Päivi on saanut mut tajuamaan, ettei täällä ollessa voi ajatella, että ostan sitten joskus toiste tuon kivan jutun. Se on ostettava silloin kun on se on tarjolla, sillä valikoima vaihtelee koko ajan. Ja jos ajattelee, että ostaa sitten myöhemmin, niin kotiin lähdön koittaessa huomaa, ettei ole ostanut mitään ja sitten vasta kiire tuleekin. Niin tai näin, niin nyt minulla on kankaita ja mekkoja useampaan lähtöön. Ja tiedä vaikkapa nämä yllä mainitsemani perustelut olisivat keino puolustella shoppailuani, mutta jos kankaat ja mekot ovat täällä halpoja ja hienoja, niin miksen ostaisi niitä ja veisi palasta Tansaniaa mukani Suomeen.

Pepunpyörittäjien ihmemaa

Reppu ja Rinkka. Terkkuja äidille!

Keskiviikkona illalla pakkasimme rinkat ja lähdimme torstaina aamutuimaan kolmen naisen (lomailumaajoukkueen) voimin Sansibarille. Tiedossa oli viisipäiväinen musiikkifestivaali Sauti Za Busara eli Sounds of Wisdom. Porukkamme piti olla suurempi, mutta osa keksi lähteä kiipeämään Kilimanjarolle, kun taas toiset saivat päähänsä suunnata kohti Viktorian putouksia. Majoituksen kohtalo oli lähtiessä hiukan auki, mutta sen piti hoitua muutamien paikallisten kontaktien kautta. Sansibarin rantojen lähestyessä kävi ilmi, että seuraavaksi yöksi kaavailtu majoitus karkasikin alta. Onneksi meillä oli yhden kaverin kaverin numero, johon laitettiin viestiä, että ollaan vailla majapaikkaa. Hänpä vastasi heti, että tulkaa käymään festivaalialueella niin katsotaan tilanne. Alueelle päästyämme hämmästys olikin suuri kun näimme kyseisen herran, nimeltään Aliko. Hän osasi suomea, sillä hän oli asunut Suomessa kymmenen vuotta ja oli juuri vasta palannut synnyinseuduilleen Sansibarille. Vielä hämmästyneempiä olimme, kun meille selvisi Alikon rooli festareilla. Hän oli nimittäin vastuussa tiedottamisesta, joten marssimme hänen perässään lehdistöhuoneeseen, jonne saimme jättää tavaramme. Festivaali pidettiin vanhan linnoituksen sisäpihalla, joten olo oli heti kotoisa, kun mieleen tuli Suomenlinna.

Kun Aliko oli saanut tärkeimmät hommansa hoidettua, hän lähti kanssamme taksilla näyttämään meille taloa, jossa meidän oli määrä yöpyä. Voi sitä näkyä! Pihassa seisoi kaksi lehmää ja talo oli sen näköinen, ettei siellä ole toviin majailtu. Kaikkein kamalinta katsottavaa oli vessa, tai oikeastaan kylpyhuone, joka oli kuin kauhuelokuvasta. Siitä olisi pitänyt saada kuva! Onneksi olemme täällä tottuneet kaikenlaiseen, joten pidimme naaman peruslukemilla ja vähän naurahdimme. Onneksemme Sansibarilla oli ollut edellisenä päivänä myrsky, minkä vuoksi useista taloista oli sähköt poikki. Niinpä Aliko sanoi, ettei meidän olisi turvallista yöpyä vielä ensi yönä kyseisessä talossa, vaan voisimme mennä hänen kotiinsa. Hänen kotinsa olikin suuri talo, jonka toisessa osassa asui hänen setänsä. Talo oli ollut tyhjillään useamman vuoden ennen Alikon paluuta, ja se kyllä näkyi. Tämänkin talon pihalla oli pienimuotoinen eläintarha, jossa suurinta ääntä piti häiriintynyt kukko, joka ei tajunnut että hänen tehtävänään oli kajauttaa lujaan ääneen aamuisin, vaan kukkokiekuu-ääntä jatkui vuorokauden ympäri.

Kun Aliko oli esitellyt meille majapaikkamme, suuntasimme takaisin festivaalialueelle. Festivaalilla esiintyi kokoonpanoja kaikkialta Afrikasta, ihmiset olivat mukavia ja ruoka hyvää. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten osannut nauttia alueella olosta täysin rinnoin. Kyseisenä iltana pääsimme nukkumaan vasta, kun Aliko lopetti työpäivänsä festivaalilla kolmen jälkeen yöllä. Seuraavana päivänä suuntasimme Alikon kaverin kyydillä läheiselle hotellille hyödyntämään sen rantaa ja uima-allasta. Hotelli oli mielettömän hienolla paikalla ja oli harmi, ettemme ehtineet nauttia paikasta pidempään. Jo puoli neljältä meidän oli näes suunnattava kohti festarialuetta, jossa olimme luvanneet toimia palautteen kerääjinä. Kolme festivaalille vapaaehtoisiksi lupautunutta olivat peruneet tulonsa, joten me astuimme kuvioihin. Oli kiva olla avuksi Alikolle eikä ollut yhtään huonompi diili, että saimme vapaapassit alueelle ja kaksi t-paitaa. Niinpä kiertelimme nelisin tuntia alueella lomakkeet kädessä ja pyysimme festarikansaa antamaan palautetta järjestelyistä. Yllättävää oli, kuinka hitaasti monet täyttivät lomakkeen ja myöhemmin kävikin ilmi, että lukutaito ei ollut ihan itsestään selvyys. Festareilla törmäsin myös Putkosiin, jotka hekin olivat saapuneet Sansibarille viikonlopuksi. Yöllä lähdimme festarilta Alikon ja hänen kaverinsa Alibablin kanssa yhtä matkaa. Matkalla he kysyivät olisiko ok, jos kävisimme noukkimassa yhdestä baarista heidän kaverinsa, sillä tämä tarvitsi kyydin kotiin. Mikäpä siinä, ajattelimme. Lopputulos oli kuitenkin se, ettemme löytäneet kyseistä kaveria, mutta tanssimme baarissa ainakin tunnin, minkä jälkeen suuntasimme paikalliselle snägärille. Hiukan alkoi usko siinä loppua, että pääsemmekö nukkumaan laisinkaan, mutta kellon lyödessä jotain neljän ja viiden välillä, iskimme päämme tyynyihin Alikon kotona.

Mbweni Ruins Hotellin terasilla, Sansibarilla.

Lauantaina aloitimme päivän kiertelemällä Stone Townissa, jossa Alikon kaveri näytti meille paikkoja. Hankalaa tilanteessa oli se, ettemme tienneet odottiko hän meiltä maksua. Maksoimme päivän aikana hänen ruokansa ja juomansa ja tuntui oudolta ettei hän edes kiittänyt tai esittänyt haluavansa maksaa oman osansa. Kierroksen päätteeksi emme maksaneet hänelle mitään erikseen, sillä olimme maksaneet hänelle ruhtinaallisesti edellispäivän kyydeistä. Festarialueelle saapuessamme Aliko kysyi olimmeko halukkaita jatkamaan vapaaehtoishommia ja päätimme auttaa. Kiertelimme jälleen jokusen tunnin keräämässä palautetta, minkä jälkeen suuntasimme syömään italialaiseen ravintolaan uusien paikallisten ystäviemme kanssa. Ravintolassa meno oli hulvatonta, kuten arvata saattaa, sillä parina edellisenä yönä unet olivat jääneet lyhyiksi. Ruokailun jälkeen väsymys otti minusta yliotteen ja nukahdin pressihuoneen lattialle tyynyjen päälle. Vaikka heräsin illalla ja tunsin oloni virkeäksi, päätin suunnata omin nokkineni taksilla "kotiin" kun muut suuntasivat läheiseen baariin.

Sunnuntai-aamuna muistimme, että oli Alikon syntymäpäivä, joten veimme hänet Stone Townissa kuuluisaan Sanzibar Coffee Houseen, jossa nautimme aamupalaksi isot leivokset. Aamulla olimme heränneet myrskyn ääniin ja pelkäsimme ettei lauttamme kulkisi. Keskustassa tuuli näytti kuitenkin laantuneen, joten suuntasimme lautalle ja pääsimme väsyneinä, mutta onnellisina kotiin. Hiukan ihmettelimme kotitietä astellessa, että näyttääpä oudolta, kunnes tajusimme että sähköt olivat poikki. Asuntolat olivat pimeinä eikä vettä tullut. Siinäpä otin sitten elämäni erikoisimman, jossei suinkaan huonoimman, suihkun ja köytin otsalamppuni tankoon ja peseydyin pullollisella vettä. Täällä sitä onkin tajunnut, kuinka pienellä vesimäärällä voi peseytyä, mutta toisaalta myös huomannut kuinka paljon vettä vessanpöntön huuhtelu syö.

Vaikka reissu Sansibarille oli onnistunut ja tapasimme monia todella ihania ihmisiä, niin täytyy kyllä todeta, ettei festarielämä ole mua varten. Periaatteessa tykkään kyllä ulkoilmasta, musiikista, ihmisistä ja kaikista festareiden ainesosista (paisti örveltämisestä), mutta silti en syty. Ehkä olen sellainen, etten osaa koskaan laskea itseäni täysin vapaalle. Huomasin nimittäin viihtyväni heti huomattavasti paremmin, kun sain tehtäväkseni kerätä palautetta.

Ehkäpä jännittävintä koko reissussa oli saada vilaus afrikkalaisesta kultturista, jossa värit, tanssi, musiikki, iloisuus ja tervehtiminen näyttelevät suurta osaa. Uskallan väittää, että missään muualla ei näe moisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat verhoutuneet värikkäisiin kankaisiin ja pyörittävät lantioitaan kuin taikasauvaa. Paljasta pintaa ei tarvitse näyttää länsimaiseen tapaan ja silti esitykset ovat aivan huikeita. Lanteiden ja takapuolen pyörittely tuntuu täällä olevan ihmisillä veressä, eikä se ole vain naisten huvia. Itse sitä katsoo aivan ihmeissään ja miettii miten moinen on mahdollista. Naiset ovat reheviä ja verhoutuneet tiukkoihin mekkoihin tai vaikkapa löysiin housuihin ja näyttävät olevan hyvin kotonaan vartaloissaan. Tanssi on hyvin seksuaalista eikä vartalon liikkeillä näytä olevan rajoja. Melkoista menoa siis! Jos haluatte saada maistiaisen afrikkalaisesta musiikista, niin iskekääpä Youtubeen nimi Otentikk Street Brothers.

Kampuksella kuohuu

Dar es Salaamin yliopiston kampus on ollut melkoisessa myllerryksessä viimeisen viiden päivän aikana. Ensimmäiset merkit kuohunnasta saatiin viime viikolla eräs yö, kun kuultiin opiskelijoiden kokoontuvan pihalle. Torstaina meno olikin sitten jo astetta äänekkäämpää, kun nähtiin kirjastolle käveltäessä kaksi suurta äänekästä ihmisjoukkiota. Ihmeteltiin toisen torikokouksen luona hetki, mutta ei ymmärretty mistä oli kyse, joten päätettiin jatkaa matkaa kohti kirjastoa. Kirjastolla kaikki näyttikin normaalilta, mutta kun mentiin kopiomaan kirjaa kirjaston ulkopuolelle, niin nähtiin ihmisten valuvan letkana alas pääluentosalilta. Käsissä opiskelijoilla oli puiden oksia, joita ne heilutteli kävellessään. Kun kopiot oli saatu otettua, niin palattiin takaisin kirjastolle, joka siis aivan nurkan takana. Kirjaston aulassa kuitenkin törmättiin outoon näkyyn: aulassa oli sadoittain opiskelijoita. Virkailijat päästi meidät kuitenkin sisään kirjastoon, joten vieläkään ei oikein tajuttu mistä on kyse. Kirjastossa kuitenkin huomattiin, että se oli aivan tyhjä. Kirjasto oli nimittäin tyhjennetty hetkeä aiemmin opiskelijoiden mielenosoitusten vuoksi. Erikoista oli kyllä, että meidät päästettiin sisään muitta mutkitta, eikä kukaan vaivautunut selittämään tilannetta, vaan meijän annettiin itse hahmottaa tapahtumien kulku.

Torstaina illalla meille sanottiin, että perjantaina on luvassa mielenosoituksia ja että turvallisinta olisi pysyä sisällä asuntoloissa.  Torstain ja perjantain välisenä yöllä heräiltiinkin välillä ääniin, joita opiskelijoiden järjestäytymisestä lähti. Perjantaina aamulla opiskelijoita olikin liikkellä sitten melkoisesti. Ja ne jotka eivät lähteneet vapaaehtoisesti osoittamaan mieltään, haettiin huoneistaan kaduille mekkaloimaan. Kyllä siinä suomitytön polvet hiukan tutisi, kun näki kuinka viereiseen asuntolaan juostiin hirveällä metelillä. Omaan päähän iski heti ajatus: olemme jumissa täällä ylhäällä. Meille kuitenkin vakuuteltiin, ettei meihin kajottaisi, sillä olemme ulkomaalaisia, emmekä varsinaisesti liity opiskelijoiden pyrkimyksiin. Opiskelijoiden tarkoitusperistä kulki perjantain aikana monenlaista tietoa, mutta selväksi kävi, että he kaipasivat lisää rahallista tukea valtiolta.

Onneksi tilanne kampuksella ja asuntolamme kulmilla rauhoittui päivän edetessä, kun opiskelijamassat lähtivät levittämään sanomaansa viereiselle Ardhin yliopistolle ja siitä eteenpäin keskustaan. Itse olin onnellinen, että tilanne tuntui rauhoittuvan, vaikka tuntuikin turhauttavalta olla jumissa omassa pienessä huoneessa ilman että tietää mitä ulkopuolella tapahtuu. Jos olisimme Suomessa vastaavassa tilanteessa, niin käytössä olisi paljon paremmat kontaktiverkostot. Nyt meillä ei ollut oikein ketään keltä kysyä tilanteesta tai saada arviota tulevista tapahtumista. Meistä muutamat turhautuivat odotteluun ja lähtivät ulos katsomaan tilannetta. Yliopiston ulkopuolella heitä kohtasi melkoinen näky. Porteilla olivat niin mieltään osoittavat opiskelijat kuin valtava määrä poliiseja. Mielenosoittautujat olivat varustautuneet kyltein ja kivin, mutta poliisin aseet olivat astetta jykevämmät. Opiskelijoita yritettiin pitää aisoissa vesitykein ja kyynelkaasulla. Ilmeisesti opiskelijoilla oli kuitenkin lupa mielenosoitukseen ja he suivaantuivat poliisin puuttumisesta sen verran, että mellakka sai lisää tulta alleen.

Lauantaina aamulla meno näytti taas rauhoittuneen. Järkeiltiin keskenämme, ettei opiskelijat varmaankaan osoittaisi mieltään viikonloppuna, sillä yliopiston henkilökunta ei olisi paikalla. Suuntasimme lauantaina keskustaan heti aamutuimaan, sillä silloin tilanne kampuksella näytti rauhalliselta ja yliopiston portit olivat auki tavalliseen tapaan. Keskustassa ei näkynyt minkäälaista merkkiä opiskelijoiden edellisen päivän mielenilmauksista. Tuntui kuitenkin mukvammalta olla keskustassa, jossa pystyi liikkumaan vapaasti. Sunnuntaina lähdimme sitten evakkoon rannalle kohti White Sandsia. Kun iltapäivällä palasimme kampukselle, tilanne näytti melkeintä epäilyttävän rauhallisesti. Tunnelma oli jotenkin odottava ja jännittynyt. Pimeän tultua talomme toiselta puolelta alkoi kuulua ääniä. Kuuulosti kuin menossa olisi tiukka jalkapallomatsi, jossa fanit soittavat suutaan hurmioituneina. Hetkittäin oli aivan hiljaista ja sitten taas valtava meteli. Välillä kuului kiljumista ja juoksua, välillä oli epäilyttävän hiljaista. Päätimme selvittää mitä kampuksella oli tekeillä ja se selvisikin nopeasti. Kampuksen kioskia ryöstettiin! Ihmiset hakivat kioskilta tavaraa pimeyden ja väen paljouden turvin. Ilmeisesti opiskelijat kokivat, että kioskin hinnat olivat kohtuuttoman korkeat siihen nähden kuinka paljon he saivat valtiolta avustusta opintoihinsa. Hienoa, että opiskelijat ajavat asiaansa ja tuovat epäkohtia esiin, mutta ehkäpä jokin muu tapa voisi olla tehokkaampi. Mitäpä luulette?

Maanantaina menimme aamulla tapaamaan professoria, joka ilmoitti ettei aio pitää luentoa. Hän kehoitti meitä poistumaan kampukselta. Siihen oltiikin varauduttu, sillä meillä oli tapaamisessa mukana reppumme, joihin olimme pakanneet hiukan vaihtovaatteita sille varalle, että kampukselta olisi poistuttava takavasemmalle nopeasti. Pelkonamme oli, että yliopiston portit suljettaisiin levottomuuksien vuoksi, jolloin olisimme taas jumissa kampuksella. Tuntui, että olisi turvallisempaa olla missä vain muualla kaupungissa. Muut vaihto-oppilaat lähtivät läheiselle ostoskeskukselle, mutta minä suuntasin nokkani kohti niemimaata ja Putkosten kotia. Olin sopinut jo edellisellä viikkolla meneväni heille maanantain ja tiistain väliseksi yöksi, joten ajoitus oli aivan täydellinen. Putkoset ovat siis täällä asuva suomalainen nelihenkinen perhe, jonka kantava voima on entinen luisteluvalmentajani Päivi eli Pälli. Heidän luonaan pääsin näkemään palasen aivan toisenlaista elämää, kuin mihin olen kampuksella tottunut. Heillä on ilmastointi, vettä, toimiva vessa ja muuta sellaista, jota Suomessa pitää itsestään selvyytenä, mutta täällä ollessa ne ovat luksusta. Ainakin jokaiselle, joka on asunut kampuksella. Päivin kautta sain myös postia Suomesta. Kiitokset vaan Tiinalle mainiosta kirjeestä!

Ilmeisesti täällä opiskelijoiden mielenosoitukset ei ole poikkeuksellisia, vaan enemmänkin jokavuotinen juttu. On kuitenkin eri asia kokea ne täällä paikan päällä, kun lukea niistä vanhoista vaihtokertomuksista, jotka on luettavissa yliopiston sivuilla. Kyllähän minäkin olin lukenut ennen tänne lähtöä moneen kertaan läpi, että aiempinakin vuosina kaikenlaista oli tapahtunut, mutta ehkei sitä koskaan jaksa uskoa, että tietyt asiat osuisi omalle kohdalle. Tuskin täälläkään nyt ihan vallan kaappausta nähdään, mutta pimeys ja kovat äänet saavat asiat kyllä kuulostamaan paljon pahemmilta. Kun ei näe mitä ulkona tapahtuu, niin mielikuvitus lähtee helposti liikkeelle ja kun on itse aivan hiljaa huoneessaan, niin kuulee kaikki mahdolliset äänet ulkoa. Ja näillä paikallisilla kun on muutenkin tapana kailottaa melko kovaäänisesti, niin ei tuohon pihalle tarvita kuin parikymmentä ihmistä pimeään aikaan, niin kuulostaa kuin menossa olisi suurikin sota.

Nyt olen siis takaisin kampuksella ja asiat vaikuttavat sujuvan tavanomaiseen hitaaseen tapaansa. Täällä opiskelijoilla on ilmeisesti sääntö, että he voivat osoittaa mieltään kolme päivää, mutta jos mellakat jatkuvat pidempään, niin yliopisto suljetaan. Eilen maanantaina oli kolmas mielenosoituspäivä ja tänään tiistaina meno on ollut rauhallista. Jännä nähdä mitä huomenna tapahtuu, josko opiskelijat aloittavat vaikka huomenna uuden kolmen päivän mielenilmauksen ja pitävät sitten taas päivän tauon. Mene ja tiedä sitten!